Rujo omenapuu

Siitä oli niin kauan aikaa, että ihmiset hädin tuskin muistivat. Ainoastaan hyvin vanhat elivät menneisyyden kauhun päiviä uudestaan joko unissa tai ystävän tavatessaan. Usein puheet kääntyivät maata repineeseen sotaan. Se oli vienyt mukanaan paljon ihmisiä. Kyläläiset menettivät parhaassa iässään olevia miehiä, poikia, sukulaisia ja tuttaviaan. Läheinen ystäväkään ei aina selvinnyt. Kukaan ei osannut sanoa varmaksi mistä se hulluus sai alkunsa, kateudesta kenties, vai riidastako? Saiko se alkunsa erilaisista uskonnoista tai vallanhalusta ja ahneudesta? Jossakin se tuhon kipinä oli syttynyt. Ensin kytenyt aikansa ja viimein kaikki oli roihahtanut sisällissodaksi.
IMG_5969Toiset pakenivat, jotkut piiloutuivat vuorille. Semmoiset jotka pelkäsivät tai eivät halunneet sotkeutua omiensa tappamiseen. Nuoret parit joutuivat yllättäen erilleen ja niinpä muuan pariskunta ehti juuri saada siunauksen liitolleen, kun mies tempaistiin kirkon kynnykseltä suoraan auton lavalle. Hänelle heitettiin ase eikä siinä kiireessä paljon kyselty. Mies ehti vilkaista hämmästynyttä nuorikkoaan, joka portailla valkoisessa hääpuvussaan näytti juuri sillä hetkellä nurkkaan hylätylle nukelle. Taistelut kestivät kauan ja kylää kohtasi kamala hävitys. Taloja pommitettiin, syttyi tulipaloja, teitä ja siltoja räjäytettiin. Maa itki ja vavahteli tuskissaan.
Lopulta kaikki kauheus oli ohitse. Kylään laskeutui raskas surullinen hiljaisuus. Ihmiset etsivät kuka mitäkin. Toisiaan, tavaroitaan ja ne kenen koti oli särkynyt, hakivat kattoa päänsä päälle.
Se nuori vaimo, kirkon portaille jäänyt, oli menettänyt vanhempansa ja kotinsa. Eikä hänellä ollut mitään tietoa aviomiehestään. Nainen kulki kauas tuhotusta kylästä aina pieneen kaupunkiin saakka. Hän halusi löytää itselleen paikan mihin asettua asumaan, vaikka uuden elämän aloittaminen tuntui juuri sillä hetkellä vaikealle. Nainen katseli niityn takana kohoavaa mäkeä, jossa näkyi muutama ehjännäköinen talo ja pari pientä kerrostaloa. Niitä kohti hän kulkemaan. Perille päästyään nainen kohtasi muutaman vanhuksen ja joku heistä tiesi neuvoa toisessa kerrostalossa olevan tyhjillään ainakin kaksi huoneistoa. Talo näytti rumalle ja se oli kärsinyt pahoin, mutta sisälle päästyään nainen totesi, että paikka oli asuttavassa kunnossa. Sinne hän sitten jäi. Semmoiseen pieneen huoneistoon missä ikkunat antoivat pihalle päin. Puutarhassa kasvoi omenapuita. Yksi niistä oli palanut osittain ja sen suurin oksa katkennut, mutta ylväänä puu seisoi toisten joukossa.
Maa oli jakautunut useampaan valtioon, mutta ehkä niin oli parasta kaikille. Elämä alkoi uudestaan ja taloja korjattiin vähitellen. Nainen ajatteli miehensä kuolleen, vaikka joskus öisin valvoessaan hänestä tuntui, että mies olisi elossa. Aivan kuin hän etsisi vaimoaan. Ihmiset auttoivat toisiaan, kävivät töissä ja vähitellen heidän kasvoiltaan väistyivät huoli ja pelko. Samaan aikaan jossakin kaukana vaelsi yksikätinen mies. Hän oli antanut sodalle oman osansa ja halusi kotiin.
Mies kulki viikkoja ja saapui viimein tutulle seudulle. Hän kauhistui näkyä, mikä kotikylässä odotti.
Vaimo oli kadonnut ja hänen kotinsakin oli raunioina. Mies oli murheen murtama, kunnes joku tiesi kertoa, että nainen oli mennyt läheiseen kaupunkiin. Sinne kuljettuaan mies kyseli viikon jos toisenkin. Hän tapasi ihmisiä ja tiedusteli. Viimein laitakaupungin pienellä torilla vihanneksia myyvä vanha mies sanoi jonkun nuoren naisen saapuneen ja asettuneen asumaan vanhaan rapistuneeseen kerrostaloon.
Mies kiiruhti suuren niityn ylitse. Hän näki jo kaukaa ruskean talon ja pihan, jossa kasvoi hedelmäpuita. Talon eteen saavuttuaan hänet valtasi outo, mutta lämpöinen tunne. Mies katseli rapistunutta taloa ja hymyili nähdessään muutamalla ikkunalla punaisia kukkia. Silloin ovesta kurkisti nuori nainen. Sehän oli hänen vaimonsa. He juoksivat toistensa luo ja itkivät sylikkäin kauan aikaa. Sitten he menivät yhdessä sisälle. Oli niin paljon kerrottavaa, mutta äkkiä mies nyyhkäisi ja meni ikkunan ääreen seisomaan. Hän itki äänettömästi vaimon tullessa vierelle. Mies arveli, että olisiko hänestä aviomieheksi tai mihinkään, kun on vain yksi käsi. Olen yhtä rujo, kuin tuo puutarhan omenapuu. He nojasivat toisiinsa katsellen ulos. Nainen silitti miehen poskea kuiskaten: ”Katsohan tuota puuta. Tarvitseeko se yhtä oksaansa? Siinä se seisoo juurillaan elinvoimaisena ja huomaatkos miten puu on kasvattanut jo muihin oksiinsa uudet lehdet.”

Kirjoittaja on Keiteleen Kulvemäessä kahden hengen taloutta asuva rotukissan omistaja. Kirjoituksissaan vanhoista ajoista ja historiasta kiinnostunut Kärkkäinen pohtii elämän tarkoitusta ja onnellisuutta.