Saviastiat

Ikääntynyt mies jaksoi vielä käydä metsätöissä, mutta mikäpäs oli ahertaessa kun sai raivata itselleen lisäpeltoa. Yhteinen koti, semmoinen harmaa hirsimökki oli rakennettu ja niistä ikävistä sotavuosista oli kulunut jo pitkä aika. Silti muistot rintamalta hiipivät mielenpohjalle ja usein ne tulivat uniinkin. Ei sille mitään mahtanut, mutta mies ei kokenut niitä enää tuskallisiksi.
Hän oli käsitellyt asiat yksin ja sodista selvinneiden tovereidensa kanssa.
Mies joi aamukahvia tuvan pöydän ääressä ja suunnitteli päivän töitä. Hän oli saanut kasatuksi suuret kannot keoiksi ja tänään hän aloittaisi niiden polttamisen. Uutta peltomaata tarvittiin kipeästi. Mies katseli tuvan lattialla piirtelevää tyttöstä. Siinä oli heidän päiviensä valo ja vuosien varrella heille syntyi paljon yhteisiä muistoja, semmoisia lämpimiä ja onnellisia, ikuisesti säilyviä.
” Ukkiii, elä mää niin joutusaan, oota minua,” pikkuinen pellavapää huusi ja juosta kipitti niittyä pitkin miehen perässä. Lapsen käsivarrella keikkui pieni peltisanko ja sen sisältä kuului kolinaa.
” Kysyitkö varmasti mummolta luvan? ” vanha mies tiedusteli uteliaana pysähtyen odottamaan.
Hänen sisimmässään läikähti rakkaus tuota lasta kohtaan. Tyttö läähätti saavuttaessaan ukkinsa. Mies ojensi kätensä ja sitten he kulkivat yhdessä kapeaa ojanviertä pitkin aina metsän reunaan saakka. Vasta siellä he kääntyivät katsomaan taakseen. Siinä heidän silmiensä edessä aukeni kolme uutta peltoa ja niillä paloi suuria kantokasoja. Tyttönen katseli ja haisteli ruskean mullan ja palavan puun tuoksua. Sitten ukki tiedusteli mitä tyttö halusi leikkiä ja kuultuaan saviastioiden tekemisestä ja niiden polttamisesta kantokasoissa miehen otsa meni huolestuneisiin ryppyihin. Yhdessä tuumittiin asiaa monelta kantilta ja sitten mies vei tytön jo hiiltymisvaiheessa olevan lähimmän kasan vierelle. Siinä ei ollut enää kuuma ja vannotettuaan tyttöä olemaan hyvin varovainen ukki jatkoi palavien kantokasojen pöyhimistä. Toisella silmällä hän tarkkaili tyttöä.
Kannot palavat
Pieni tyttö touhusi onnellisena, sillä hän oli keksinyt niin hienon leikin ettei oikein ollut uskoa sitä itsekään. Ojan penkassa oli juuri sopivan kosteaa savea ja sitä hän kaapi innoissaan sankoonsa. Autuaan näköisenä tyttö tunnusteli kädellään vaaleaa savea. Hän haisteli sitä, taputteli ja käänteli. Sitten tyttö alkoi muovata savesta kuppia. Ensimmäiset onnistuivat oikein hyvin ja hänen täytyi kiirehtiä etsimään jostakin valmiille saviastioille alusta. Vesiojan vierestä löytyi sopivan sileä puun palanen ja pian sen päällä lepäsi monta hienoa kuppia. Sitten oli vuorossa seuraava tärkeä vaihe. Ojasta pitäisi koukata vettä kupilla ja kastella puun palanen oikein hyvin. Sen tehtyään tyttö kouhensi pitkällä kepillä vielä kyteviä kantoja ja ne liikahtivat hänen mielestään juuri oikeaan asentoon. Nopeasti tyttönen latoi muovaamansa saviastiat märän puun päälle ja nosti koko teoksen kuumana kytevien kannonpalasten keskelle. Sitten seurasi lepotauko ja tyttönen kipaisi ukkinsa luokse. Kumpikin totesi töidensä sujuneen erinomaisesti niin, että huilattaisiin hetkinen.
Silloin he huomasivat kauempaa niityn poikki lähestyvän ihmisen ja hetken tiirailtuaan ukki totesi hykerrellen, että päiväkahvivaunut saapuvat. Mummohan sieltä lyllersi posket punaisina kantaen eväskoria käsimutkassaan. Siinä he sitten istuivat onnellisina kolmestaan ojan penkalla. Aurinko lämmitti mukavasti ja sinisellä taivaalla näkyi yksinäinen pilvenhattara. Aikuiset joivat kahvia, tyttö mehua ja yhdessä he söivät tuoreita kanelipullia. Äkkiä mummo nuuhki ilmaa katsellen samalla ympärilleen. Sitten hän ihmetteli ääneen erikoisen hyvää tuoksua, joka ympäröi heidät.
” Voe kaaheeta, nyt ne pallaa piloille. ” Surkeasti parahtaen tyttö säntäsi pystyyn mehun roiskuessa hänen vaalealle kukkamekolleen. Tyttö meni nopeasti kytevälle kasalle ja koukkasi sieltä saviastiat jäähtymään. Häneltä pääsi ihastunut helpotuksen huokaus ja hän katsoi nauraen hämmästynyttä mummoaan.
” Kato mummo! Nyt sinun ei tarvihe kaopasta ostoo astijoeta, kun minä pyöräötän ne sulle savesta.”
Kirjoittaja on Keiteleellä asuva lähihoitaja, jonka rakkain harrastus on Lappi. Kirjoituksissaan hän kuvailee elämän varrella kertyneitä kokemuksiaan sekä pohtii elämän tarkoitusta ja onnellisuutta.

Kommentit

  • Sirpa Ruotsalainen-Niskanen

    Mahtava kokemus ja muisto. Kiitos, kun jaoit sen kanssamme. Minäkin tein lapsena saviastioita, mutta vain aurinko ne kuivatti – eikä niistä tullut noin hienoja kuin sinulla. Valokuva on upea muisto menneestä ja menneiden sukupolvien työstä. En olekaan koskaan ollutkaan tuollaisessa tilanteessa. Nyt melkein tuntui, kuin olisin itse läsnä katsomassa ojan penkalla.

Kommentointi on suljettu.