Uuninpankolla

Pakkasen paukkuessa tulee monenlaisia muistoja mieleen. Lapsuusvuosinani oli enimmäkseen hyvin lumisia ja kylmiä talvia. Hiihtämään pääsi monesti jo lokakuulla ja entäs sitten ne keväiset hankiaiset. Aamuhämärissä noustiin suksille ja vasta illan kähmyssä maltoimme hiihdellä takaisin kotiin. Lienee se paleltanutkin jossain vaiheessa, mutta siitä ei ole niin tarkkaa muistikuvaa.
Joskus kävi pienimmälle suksijalle vahinko ja pissa karkasi housuihin, kun ei malttanut ajoissa hoitaa asiaansa. Oli varmaan aikamoinen kokemus hiihdellä loppupäivä housut kankeina ja paikat enemmän tai vähemmän umpijäässä, mutta voi sitä hangella kiitämisen riemua ja vauhdin hurmaa. Se voitti kaikki muut tunteet, ne ikävimmätkin.
Hankiaisten aikana metsässä pääsi liikkumaan vaivatta minne vain ja jossakin hiekkakuopassa innostuimme laskettelemaan tuntikausia ylös ja alas. Se oli sen ajan ”freestyleä” ja synnyttää vieläkin riemullisen muiston. Monesti illalla oli tähtitaivas kattona ja kuunsirppi valaisi maisemaa ennen kuin maltoin lopettaa ja palata lämpöiseen kotiin.
Mummolla oli tuvassa kuumaa mehua odottamassa tai sitten hän oli laittanut kaakaon vanhanajan tyyliin. Kiehauttanut ensin maidon, vispannut siihen tummaa kaakaojauhetta ja sitten maustanut juoman sokerilla. Se tuoksui ja maistui hyvältä pullan ja voileivän kanssa. Sormet kohmeessa puristin mukia kaksin käsin, join ja lämmittelin. Silmät loistivat ja olin kuulemma saanut taas komeat jouluomenan väriset posket. Vetäisin paksut villasukat jalkaan, sillä vasta siinä vaiheessa tunsin varpaideni olevan jäässä. Mummo haki komerosta minulle harmaat pitkävartiset huopatossut. Semmoiset mitä siihen aikaan oli kaikilla käytössä. Paras paikka lämmittelyyn oli kuitenkin uuninpankko. Lämpimän uunin päälle olin noussut jo hyvin pienenä kissan kaveriksi ja sinne kipaisin myös laskettelupäivän päätteeksi. Ihana lämpö sai silmäluomet raskaiksi ja usein kävi niin, että köllähdin pitkälleni kissan viereen. Vanha katti kuorsasi ja minä näin unta suuresta hyppyrimäestä. Hypätä leiskautin usein pidemmälle kuin naapurin isot pojat, mutta vain siellä unimaailmassani.
Uuninpankolta oli mukava seurata aikuisten touhuja ja tarkkailla tavallisten arkiaskareiden sujumista. Siellä ylhäällä uunin nurkassa asuivat myös mielikuvituskaverini. Yhden nimen niistä muistan ja se oli Raiku. Ilmeisesti hän oli ihminen ja samalla myös näkymätön leikkikaverini. Lapsuudenkodissani ei sisaruksia ollut joten kaikkeen piti käyttää mielikuvitusta ja sitähän lapsella riitti. Uuninpankolla asusti vielä muutama menninkäinen ja ainakin yksi kesän keijuista. Se vietti siellä talvisydämen horrosunta ja heräsi vasta kevätauringon säteiden piirrellessä liikkuvia kuvia tuvan seinille. Usein istuin ajatuksissani ja heiluttelin jalkoja alaspäin pankon reunalta. Mummolla oli leipätaikina kohoamassa isossa puusaavissa, siinä uunin edessä jakkaran päällä ja joskus sinne heilahti huopatossu jalastani. Saatiin silloin huopatöppösleipää vaikka olihan taikinan peittona toki ruudullinen puuvillaliina. Minä ”näin” tuoreessa juuri leikatussa ruisleivän siivussa pieniä paloja harmaista huopatossuistani. Eivät toiset niitä huomanneet. Semmoinen vanhanajan leivinuuni pankkoineen ja puuliesineen oli kodin sydän ja paras lämmönlähde.
Varsinkin nyt viime päivien pakkasten paukkuessa nurkkapielissä kaipaan lapsuudenkotini lämpöä ja uuninpankkoa mietiskelypaikakseni.
12512033_10208205615399651_131830365_n (2)
Kirjoittaja on Keiteleellä asuva lähihoitaja, jonka rakkain harrastus on Lappi. Kirjoituksissaan hän kuvailee elämän varrella kertyneitä kokemuksiaan sekä pohtii elämän tarkoitusta ja onnellisuutta.

Kommentit

  • Päivi Fils

    Kiitos taas tästäkin muistelusta. Näitä on tosi mukava lukea. Toivottavasti sarja jatkuu pitkään.

    • Maritta Kärkkäinen

      Kiitos kannatuksesta :) Jatkossa tullenee aika sekalaisia aiheita…

Jätä kommentti

*