Valkoinen poro

Polkaisin jarrupoljinta kiivaasti ja vain sen poronkarvan verran sain väistettyä komeaa valkoista poroa. Huh, olipas se tipalla. Pysäytin autoni tien reunaan tasatakseni sydämen sykkeen ja hetkellisesti pilviin kurottaneen verenpaineeni. Näin rajua sydämen pompotusta en ollutkaan kokenut kuin viimeksi hyvän rakastelun jälkeen.
Vilkaisin auton ikkunasta jäkäläpeitteiseen rinteeseen ja sieltä se poro tuijotti minua suurin lempein silmin. Tämä oli toinen kerta elämässäni kun näin valkoisen poron. Avasin varoen auton oven ja ajattelin napsaista siitä kuvan, mutta silloin poro kääntyi ja juoksi metsään. Tervemenoa sitten, niinpä jatkan matkaani minäkin. Ajelin rauhallisesti lopun taipaleen kapeaa hiekkaista tietä ja viimein saavuin perille. Siinä oli tienvarressa tuttu pieni kyltti, joka kertoi vasemmalla muutaman sadan metrin päässä, sijaitsevasta vuokrakämpästä. Peruutin autoni vaivalloisesti ja melkein mäntyjen runkoja hipoen sopivan leveään paikkaan ja jätin sen siihen. Se oli aikoinaan autokoulussa kotiläksynä minulla tuo peruuttaminen jostain – kumman syystä.
Pullea reppu selässä kävelin loivan mäen alas jokivarteen. Tämä se on ihmisen onnea, ajattelin mökin ovea aukaistessani. En tarvitsisi oikeastaan mitään muuta kuin annoksen rauhallista erakkoelämää aina silloin tällöin. Minun pieni onneni koostuu luonnosta, avarista maisemista ja tuntureiden kauneudesta. Sisällä mökissä oli viileää, joten nakkasin puut kamiinaan ja niiden päälle laitoin edellisen kävijän vuolemat kiehiset. Kuivat puut syttyivät rasahtaen eikä aikaakaan, kun kamiina luovutti suloisen lämpönsä sisälle tupaseen. Otin penkiltä vesisangon ja sen vierestä kauhan lähtien noutamaan kumpareen takaa metsän reunasta lähdevettä. Aina ensimmäiseksi täytyi keittää tulokahvit. Siinä vettä kauhoessani kuulin metsästä rasahduksen ja vilkaisin äänen suuntaan. Siellä seisoi valkoinen poro. No johan näitä nyt riittää joka paikkaan, ajattelin ja siirryin varovasti takavasemmalle mökin suuntaan. Palasin kahvinkeittoon ja sitten pari kuksallista juotuani pakkasin pikku reppuun kameran, vesipullon ja kartan.
Lähdin vaeltamaan maastoon jokivartta seuraillen, sillä halusin nähdä erään vanhan kullankaivajan mökin jäänteet. Löysin paikan helposti saamieni tarkkojen ohjeiden avulla ja seisahduin katselemaan kauan sitten raunioituneen kämpän ympäristöä. Hetken päästä tunsin, miten aika pysähtyi ja ikään kuin heilahti vuosikymmenet taaksepäin. Näin silmieni edessä kämpän harmaantuneet hirsiseinät, tunsin ilmassa savun tuoksun ja sitten kuulin askeleet takaani.
Vanha mies, päässään rispaantunut lierihattu ja kainalossa peltinen vaskooli pysähtyi kämpän nurkalle. Ukko laittoi vaskoolin mökin edessä olevalle kannolle ja istahti tupansa seinustalla olevan kiikkerän penkin kulmalle.
Kullankaivaja nosteli varmoin liikkein povitaskustaan pieniä pulloja, jotka olivat täynnä erikokoisia kultahippuja. Niissä oli ilmeisesti päivän saalis joelta. Mies kaatoi kaiken kullan nahkaiseen pussiin ja sulki sen suun tiukasti monilla solmuilla. Sitten kullankaivaja nousi ja suuntasi askeleensa metsään.
Silloin siihen ilmestyi jostakin valkoinen poro. Se seisoi ja katseli hetken ympärilleen kunnes se sitten lähti juosta jolkottamaan kullankaivajan perään. Silloin minä liikahdin nopeasti istuakseni kämpän seinustalla olevalle penkille, sillä seurauksella, että putosin pyrstölleni kiven päälle. Kullankaivajan penkki oli poissa, lahonnut jo aikoja sitten.
Kaikki näkymät haihtuivat mielestäni ja takapuolta kivistävä todellisuus ravisti minut nykyaikaan. Tämä erikoinen tapahtuma on kuitenkin pysynyt mieleni pohjalla niin vahvasti, että vielä joskus lähden etsimään sitä kätkettyä kulta-aarretta. Näyttäköön silloin se valkoinen poro minulle suunnan ja tien perille, juuri siihen oikeaan paikkaan.
IMG_1572
Kirjoittaja on Keiteleellä asuva lähihoitaja, jonka rakkain harrastus on Lappi. Kirjoituksissaan hän kuvailee elämän varrella kertyneitä kokemuksiaan sekä pohtii elämän tarkoitusta ja onnellisuutta.

Kommentit

  • Aimo Lätti

    Tarina valkoisesta porosta on pieni erätarina ihmisen ja Lapin luonnon välisestä vuorovaikutuksesta.

    • Maritta Kärkkäinen

      On mukavaa saada kommentteja joten kiitos :) Lapin luonto on itselleni kaikki kaikessa. Kuljen ja kuulen tarinoita joita tunturit kuiskivat minulle.

Jätä kommentti

*