Aamuvirkku ystävä oli liikkeellä kävellen tuttua reittiä kevyin askelin. Vierellä tassutteli innokas nelijalkainen hajujen metsästäjä, turvallinen lenkkikaveri. Yllättäen edessä, jonkin matkan päässä näkyi este. Suuri kuusi oli kaatunut ojan ja tien poikki. Ei se siinä vielä eilen ollut, mutta yön aikana puu oli nähtävästi tullut elonsa päähän. Ystäväni oli pysähtynyt katselemaan ja samalla miettinyt elämän karua kulkua. Noinko se päättyy, aivan yllättäen tai vanhuuttaan. Suuri kuivunut ja lahonnut kuusi oli kaunis kuolleenakin. Se oli kasvanut pienestä taimesta uljaaksi puuksi ja tarjonnut suojaa metsän linnuille. 

Tarkasteltuaan puunrunkoa lähemmin nainen oli huomannut metrin korkeudella mutkalle taipuneen lahonneen kohdan. Ehkä joku oli tehnyt siihen kirveellä pilkan polun merkiksi, kun kuusi oli ollut vielä nuori. Siinä samalla ihminen oli haavoittanut puuta. Vai olivatko porot keloneet syksyisin kutisevia sarviaan kuusen runkoon, kun halusivat päästä eroon vanhoista nahan riekaleista. Kuinka monta linnunpesää tuo uljas kuusi oli vuosien saatossa kannatellut? Ja montako lintuparvea oli istunut sen oksilla laulamassa?

Ystäväni oli hymähtänyt, että mitäs jos puu oli vain yksinkertaisesti kyllästynyt seisomaan tylsässä seurassa, kun vieressä oli toinen lähes samanlainen harmaantunut kuusi. Liekö puu huutanut äänettömästi kaatuessaan? Oliko se pyytänyt apua myrskytuulelta ettei se puhaltaisi niin kovaa? Olivatko kuusen ohittaneet ihmiset ihailleet sitä, vai nytkö vasta puu huomattiin, kun se oli kaatunut esteeksi tielle? Kuusella olisi varmasti monta tarinaa kerrottavana, jos vain ihminen ymmärtäisi metsän kieltä. 

Kun ystäväni oli mennyt koiransa kanssa seuraavana aamuna paikalle, rakennusmiehet olivat jo raivanneet kuusen pois. Väistämättä mieleen oli noussut ajatus siitä, että kaatuisiko joku ystävä tai läheinen samalla tavalla. Yllättäen ja varoittamatta, kun tämä elämä nyt oli sellaista.