Kaiken se kestää, kaiken se kärsii, sairaanhoitajaopiskelija

Olen oikeastaan ällistynyt. Tai en. Että vielä nyt sairaaloissa käytännönharjoittelussa meno on edelleen kuin 70 -luvulla. Hienoa, että tämän ihmemaan verho on alkanut repeillä mutta miksi edelleen nimettöminä kirjoituksina.  Mitä pahaa siinä on,  jos laittaa nimensä rehellisesti alle ja aloittaa rakentavan keskustelun.  Se huono huuto ja potkut vai? Pelko taitaa olla kehityksen jarruista yksi suurimpia.

Kun aikanaan pääsi lasarettisairaalasta psykiatrian kentälle, oppilasparka ajatteli päässeensä taivaaseen.  Ei tarvinnut enää istua ikkunalaudalla sairaalan rappukäytävässä syömässä eväitään, pääsi taukohuoneeseen hoitajien kanssa. Opettaja ei tullut arviointitilanteeseen luokkakuva kourassa ja oppilas tunnettiin nimellä.  Kun oli ollut harjoittelujaksolla pidempään, tiesi senkin, että se yksi pöytä ruokasalissa on aina lääkäreiden, silloinkin, kun  siinä ei istu kukaan, osasi nostaa peppunsa penkiltä ennen kuin joku tuli huomauttamaan. Lääkärikierrolla ymmärsi astua potilashuoneeseen viimeisenä jonon hännillä ja osasi  vastaavasti avata oven muille jonon palatessa, ei jäänyt eteen toikkaroimaan. Kun joku puhutteli nätisti, se oli ylellisyyttä. Jos sattui virhe, kenellä tahansa, syyllinen löytyi herkästi. Oppilas. Arviointitilanteissa mieleen jäivät yleensä suuret mokat tai erityisonnistumiset. Iso plussa oli, kun tiskasi henkilökunnan kahvikuppeja.  Voi sitä parkaa, joka uskalsi kapinoida: En ole tullut tänne tiskaamaan vaan opiskelemaan.

Ensimmäisessä synnytyksessä oppilas veti istukan huuhteluhuoneessa rännistä alas. Sitä ei saa jättää altaan reunalle, kaikui korvissa. Se olisi pitänyt punnita ensin, kaikui nyt. Mutta kun kukaan ei ollut sanonut.  Se kerta, kun oppilas tempaisi tipan potilaan ranteesta, hoitaja käski. Heti perään, kuka tuon tipan on ottanut, se olisi pitänyt jättää kaiken varalta, toinen hoitaja.  Liinavaatevarasto kätki monet itkut. Vertaistuki oli arvossaan.

Aina oli kiire, silloinkin. Lopeta se syöttäminen ja tule pujottamaan nenämahaletkua! Ei minulla  enää ole nälkä, potilasrassu yritti pelastaa. Olet liikaa  potilashuoneissa, hoitaja näpäytti. Missä sitten? Kansliassa tietysti, muiden hoitajien kanssa. Sitä sanotaan yhteistyökyvyksi. En sitten taida olla sitä, oppilas tuumi mutta piti mölyt mahassaan. Kakkonen todistuksessa näyttää ikävältä eikä sillä saa töitä.

Leikkaussalissa oppilas kuunteli, kun lääkäri selitti leikkausta. Siellä hän oppi, että pihditkin voivat jäädä nalkkiin, ennen sitä luuli, että ainoastaan koirat. Kun kesken leikkauksen lensi ympäri salia ja etsi vanutuppoja, hoitaja ne sitten löysi. Voiko katse tappaa? Ainakin se voi nujertaa. Minä sen suonen puhkaisin, lääkäri pelasti vihaisen noidan kynsistä. Pue tuo helpompi takki, armahti, kun näki, kuinka oppilas pelkäsi.

Näin tehtiin kilttejä ja nöyriä hoitajia silloin. Mutta että niitä tehdään vielä samalla tavalla jossakin?

 

Jätä kommentti

*