Elämä on extreemee

Luonto se meitä ihmisiä opettaa ja sieltä tulee aika suoraa tekstiä, kun vain havahtuu sen huomaamaan. Monet eivät havahdu.  Että talvi se tulee kuin tuleekin, jänis on jo aika vaalea, kohta valkoinen.  Kannattaa laittaa talvirenkaat, joutsenet laskeutuvat pohjoisesta, perässä tulee lumi. Ja varmaan kohta pakkasetkin.

Ja se syvin oppi, kuinka haavoittuva elämä on, sekin olisi hyvä hoksata jo kohtuullisen varhaisessa vaiheessa.  Ei olisi sitten liian myöhäistä, kun on.  Kun lintu lentää auton ikkunaan, poks, siinä se sitten oli. Elämä.  Tai kun pieni oravanpoikanen jää auton alle ja harakat ovat kuin hyeenat sen pienen raadon kimpussa. Jotain hyvin tuttua tässäkin.  Toisen kuolema, toisen leipä kaiken muun lisäksi.

Luonto myös kiittää. Jos olet hyvä sille, sekin mahdollisesti on hyvä sinulle. Mahdollisesti.  Niin kuin ihmiselämässäkin, ihan varma  ei voi olla.  Suosittelen silti. Menkää ihmiset luontoon. Ottakaa nokipannu ja kamera mukaan, viipykää siellä luonnossa häiriöttä, olkaa läsnä. Näette ja koette elämyksiä, joita ette koe kiitäessänne nopeasti autolla ohi.  Ei ole paha vaikka näin toimisi myös omien lajitoveriensa parissa.  Olisi läsnä. Lajitovereitahan me kaikki loppujen lopuksi olemme, vaikka aina ei siltä tunnu.

Niin tai. Joutsenetkin, lajitovereita keskenään.  Ne ihanat, valkoiset, viattomat linnut.  Lienevätkö edes yksiavioisia, en ole näiden vuosikymmenien aikana vielä saanut täyttä varmuutta tässä asiassa. Toisinaan ne reviiritappelevat niin, että höyhenet pöllyävät ja toisinaan ihan sydän sykähtää, upposiko se toinen nyt lopullisesti. Kun pää ei vain nouse pinnalle.

Se on komea näky, kun joutsenet levittävät siipensä. Yhtä komea on, kun ihminen levittää käsivartensa syleilyyn. Poimin eräänä aamuna maassa avuttomana makaavan variksen syliini, se ei päässyt siivilleen. Hieroin sen jalkaa. Se yritti ja yritti, kellahti aina takaisin. Hieroin  ja taivuttelin, mietin sattuuko sitä pientä. Ääntä päästämättä kirkkain silmin se parka tuijotti.  Yhtäkkiä jalka alkoi pitää. Varis juoksi haparoivin askelin maassa. Muistan ikuisesti sen riemukkaan katseen, kun se tajusi, että jalka kantaakin ja siivet.  Muistan senkin hetken, kun se hetken päästä palasi vierelleni. Krää.  Krää, krää, vastasin sille, ole hyvä vain.  Nyt se käväisee lähes päivittäin pihapiirissä, viivähtää hetken ja menee sitten menojaan, omia lentojaan.  Kuka sanoo, etteikö eläin ole viisas?

Luontoa ei voi voittaa, ihminen on joutunut sen havaitsemaan monta kertaa. On vain yritettävä tulla toimeen ja selvitä. Elämä on aikamoinen extreeme mutta silti hyvä elämä haasteineenkin, oikeudenmukainen ja reilu, vaikka maailma sitä ei ole. Ajatuksessa on jotakin hyvin lohdullista? Liittynee syyn ja seurauksen lakiin, mikä on eri asia kuin kosto.  On mieletön taito osata pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Mielettömämpää on enää vain osata antaa anteeksi silloinkin, kun toinen ei älyä edes pyytää. Ken tähän pystyy? Aina ei pysty ainakaan heti, joskus anteeksiantaminen voi olla pitkä prosessi, joka alkaa halusta. Katkeruus ja viha myrkyttävät ainoastaan omaa itseä.

Näitä mietin, kun kirjoitin uutta kirjaani, joka käsittelee koulu – ja työpaikkakiusaamista. Sokerileipuri ilmestyy jouluksi ja vastaanotto tietysti jännittää, ammutaanko viestin tuoja. Kritisoin kirjassa myös näitä työpaikkojen kehittäjiä, joiden jalkoihin jäävät toisinaan niin potilaat, asiakkaat kuin yhteistyökumppanitkin, omista työkavereista puhumattakaan.Usein nämä kehittäjät historiaa tuntematta keksivät pyörää uudestaan ja tärkeäksi nousee, että saa oman nimensä kehittämissuunnitelman alle, muusta viis.

Inhimillisyyttä myös työpaikoille peräänkuulutan.

 

 

 

 

Jätä kommentti

*