Onks tää sairaala joku pyöräkorjaamo vai?

Monissa sairaaloissa käy melkoinen melske. Mietin, miten ihmiset pärjäävät tämän pyörreovisyndrooman kanssa. Näin se tapahtuu. Vähän niin kuin siinä laulussa. Hetken kaikki on kevyttä.

Ihmiset ovat ehkä juuri ehtineet oppia taas uuden systeemin ja nippanappa jo soveltaa sitä hiukan käytäntöönkin. Ovi käy. Kaikki vastaopetellut kaavakkeet lentävät silppuriin, kehittäjä häipyy ovesta ulos ja samalla toinen tunkee sisälle uusien kaavakkeiden kanssa. Taas harjoitellaan porukalla kokoushuoneessa ja sitten myöhemmin tuntitolkulla yksikseen jossakin nurkassa töiden lomassa.

Sihteeri on oppinut juuri ajamaan entiset koneeseen, repii nyt pelihousujaan ja muuttuu puhumattomaksi. Se sitten asiakaspalvelusta. Eikä sen paremmin mene muillakaan.

Potilaat, ne ihanaiset,  eivät parane itsestään. He joutuvat tulemaan toimeen itsekseen.  Odottamaan. Parhaassa tapauksessa he saattavat onnistua nappaamaan kiinni sairaala-apulaisen mekonhelmasta ja vaihtamaan muutaman sanan.  Sairaala-apulaisen työkin on mitoitettu tarkkaan eikä siihen noin periaatteessa sisälly potilaiden kanssa rupattelu, jos se ei sitten tapahdu samalla, kun rätti heiluu.

Ennen vanhaan kaikki oli toisin. Siis ennen tulosvastuuta. Kuka onneton ei älynnyt, että  liikemaailman säännöt eivät  sovi sairaalamaailmaan. Ei paljon huvita tutkia suoritelappua kahvihuoneen pöydällä: nimi, ammatti,  suoritteet. Suoritteet ovat potilaita. Siinä  lapussa ei näy potilaiden sairaudet eli miten paljon aikaa on mennyt vaikkapa seurantakäyntiin verrattuna johonkin enemmän aikaa vievään vaativampaan hoitoon. Se on hyvin tasa-arvoinen lätyskä, siinä kaikki potilaat ovat samanarvoisia, samalla viivalla. Se on hyvin epätasa-arvoinen lätyskä hoitajien näkökulmasta.

Muutenkin se on hankala lappu. Jos suoritteita on runsaasti, se on ok.  Jos niitä on vain muutama, se ei ole. Jos suoritteita on mahdottoman runsaasti, se on huono juttu, sillä silloin varmasti hoidonlaatu on ollut huonoa. Jos suoritteita ei ole yhtään, se on voivoi. Silloin pitää johonkin kirjoittaa, että koulutuspäivä.

Ennen, tästä on siis aikaa. Joka tapauksessa jälkeen Kristuksen. Kun tuli kesäkuu, joissakin paikoissa sovittiin, että kokoukset ja paperityöt vähemmälle ja mahdollisuuksien mukaan potilaiden kanssa enemmän ulos ja yhdessäoloa. Muistanko väärin, oliko hoito silloin inhimillisempää? Paranivatko potilaat paremmin? Ehkä tämä on harha mutta siinä harhassa on kuitenkin hyvä olla.

Mietin, pitääkö olla järjetön, jos pystyy sitoutumaan tähän meininkiin. Ehkä hoitajat ovatkin järjettömiä? Ehkä he eivät pysty käyttämään järkeään, vaikka haluaisivat?  Kerran eräs lääkäri piirsi lokeroita taulun täyteen. Hoitoketju tai jotakin muuta. Hän naputti sormella yhtä kohtaa: Tässä hoitaja saa käyttää omaa järkeään. Kiitos!

Muutenkin olen aina pitänyt noita ketjuja kyseenalaisina. Voi olla miten taitavasti tahansa kehitelty ketju eikä se toimi, jos heikoin lenkki on siellä potilaan ja hoitohenkilökunnan välissä. Puhun luottamuksesta. Luottamus ei napsahda napista painaen, se on ansaittava. Ja yleensä sen rakentaminen vie aikaa.

Kuinka paljon aikaa säästyisi ylenpalttisen kehittelyn ja piipertämisen sijasta potilaille, jos kaikki keskittyisivät perustehtäväänsä? Että ei olisi niin oleellista, kenen nimi sen työn alla on. Kunhan se työ vaan tulisi tehtyä. Kun vielä valitettavasti näyttää siltä, että pyörää keksitään aina uudestaan ja uudestaan.

Jätä kommentti

*