Avoin dialogi vai vaikeneminen

Jotta voi ymmärtää sairaalamaailman muutoksia tai niiden muutosten puutetta, pitää ymmärtää, miten sairaalamaailma käytännössä toimii. Jos se toimii, kun se toimii.  Sairaalamaailma, puhun nyt tästä maailmasta hyvin laajasti, sisältää siis monenlaiset hoitopaikat. Sairaalamaailma on kuin iso valtamerilaiva. Se kääntyy isoissa kaarteissa hitaasti.  Missä muualla on niin runsaasti suunnitelmakokouksia? Toteutuvatko kaikki suunnitelmat vai tukahtuvatko savuun ajan kuluessa, kun tulee uusia suunnittelijoita?

Sairaalamaailmakaan ei ole turvassa narsistisilta esimiehiltä tai muuten kykenemättömiltä, jotka hetken hurmassa pölläyttävät koko systeemin sekaisin ja parhaassa, pahimmassa tapauksessa jättävät  sotkun siivottavaksi muille. Valitettavaa, että nämä sotkijat ovat tervetulleita muihin hoitolaitoksiin, kun heidän ammattiryhmistään on usein pula. Saavat vielä prenikan rintaan hyvästä kehittämistyöstä, tämäkin on nähty.  Joskus ne painelevat niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, siis kauas. Rajojen ulkopuolelle, monessa mielessä. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.  Tässä yhteydessä on ihmeteltävä, kuinka moni haluaa olla guru gurun paikalla. Voi raukkoja!  Ei riitä, että itse nimittää itsensä sellaiseksi. Tiedän sairaalamaailmasta ainoastaan muutaman, joita voi kutsua guruksi puhtaalla omatunnolla. Nostan heille ikuisesti hattua. Heille tämän laatusanan ovat antaneet heidän kanssaan työskennelleet, heidän työnsä tulokset nähneet.  Jokainen heistä, nimiä  mainitsematta, on karismaattinen, nöyrä, ammattitaitoinen, suurella sydämellä työtään tehnyt tai tekevä.

Tämä ei tarkoita, etteikö sairaalamaailmassa olisi muitakin upeita, ammattitaitoisia, hyvin työtään tekeviä, todellisia hengenpelastajia. Kun ensiapuun tuodaan henkilö henkitoreissaan tai itsemurhaa hautova seisoo katonreunalla, puhutaan siitä, mitä ammattitaito voi parhaimmillaan olla. Ammattitaitoa on myös empaattinen läsnäolo siellä potilaan vierellä. Sairaalamaailmassa vain kohta ei ole näitä ylpeitä ruohonjuuritason työntekijöitä. Monestakin syystä mutta myös sen takia, että siellä kohta jokainen on jonkin tason päällikkö tai projektityöntekijä.  Vähän niin kuin vaatevarasto, joka on nykyisin materiakeskus tai apteekki,  josta tuli lääkekeskus. Oleellista eivät ole sanat vaan sisältö.

Mietin, milloin sairaalamaailman tiukka vaitiolokulttuuri rikotaan. Milloin ihmiset havahtuvat oikeasti siihen, että haluavat tietää. En nyt puhu potilaiden tietosuojasta, vaikka sitäkin olen joskus ihmetellyt. Eikö olisi potilaankin etu, että hänen käyttämänsä hoitopaikat ovat selvillä siitä, mikä hänellä on eikä kaikkea tarvitsisi alkaa tutkia alusta? Puhun nyt vaikka tästä esillä olleesta vanhustenhoidon ala-arvoisesta tilasta. Lehdet ovat täynnä huolestuneiden ja hätääntyneiden omaisten kirjoituksia. Lehdissä on yksittäisten hoitajien kommentteja mutta hiljaisuus huutaa. Missä ovat hoitolaitosten esimiesten kommentit, niiden, jotka näitä laitoksia johtavat?  Kuka kertoisi, miten hyvin heillä on? Kuka kertoisi, miten huonosti heillä on? Aloittaisi vaikka siitä, mitä voidaan yhdessä tehdä. Jos kaikki keskustelu on turhaa, sanoisivat sitten sen.

Vai onko niin kuin itselleni aikanaan jossakin neuvottiin. Ei pidä lietsoa keskustelua.  Kun ei vaan vastata niin asioista puhuminen loppuu itsestään.  Siksi minä en lopeta, en ikinä. Ymmärrän kyllä, että ei puheilla mitään paranneta vaan teoilla.  Mutta tekevätkö he siellä mitään, kun en tiedä. Repivätkö aikansa kuluksi yleisöosastokirjoituksia?

Kommentit

  • Aatuajatteleva

    Kirjoittaja kirjoittaa asiaa.
    Ja olen monesti samaa mieltä hänen kanssaan.
    Itsekkin olen ns.maalaisjärjen käyttäjä aina ollut, ja kyseenalaistan asiota.
    Mutta nykyään se maalaisjärjen käyttö näkyy olevan kiellettyä. Varsinkin kun katsoo yleisesti kaikenlaisten päättäjien sanomista ja toimintaa.
    Ja kun nyky uutisetkaan ei ole ns.tyyliä stt.
    Ikään kuin kansaa ja kuulijaa pidetään tyhmempänä. Se vain aika on muuttunut niistä hyvistä vanhoista ajoista niin paljon. Että joskus miettii mitä se tällä menolla on kymmenien vuosien päästä.

    Mutta yritetään pysyä kyydissä, mekin jotka ajattelemme omillakin aivoilla.

Jätä kommentti

*