Jos puhuminen lakkaa, unohdus alkaa

Rovaniemellä toimii vanhusneuvosto, joka työskentelee vanhusten puolestapuhujana. Se edesauttaa ikäihmisten hyvinvointiin vaikuttamista monella  arvokkaalla tavalla.  Puhelin taskussani soi kesken kaiken haravoidessani.

Puhelimessa oli neuvoston puheenjohtaja, joka ilmoitti, että Rovaniemen vanhusneuvosto on ehdotusten perusteella päättänyt antaa tämän vuoden vanhustekotunnustuksen minulle. Minulle? Olin lentää pepulleni, haravakin putosi kädestä ja istuin kaivonkannelle. Yllätys oli suuri.

Vanhustekotunnustus annetaan, jos on tehnyt jonkin erinomaisen ponnistuksen vanhusten hyvinvoinnin edistämiseksi. Olenko minä tehnyt sellaisen? Äskettäin julkaistu kirjani Terveyskeskusosasto oli arvioitu tällaiseksi. Kirja kertoo vanhustenhoidon nykytilasta omaisen ja hoitajan näkökulmasta.

Hoitajahan katsoo hoitoa hiukan eritavalla kuin pelkkä sellainen omainen, jolla ei ole hoitoalankoulutusta. Minun on pakko sanoa tämä, vaikka tiedän, että se saattaa loukata joitakin. Toisaalta en ole koskaan pelännyt loukkauksia. Joskus totuus loukkaa mutta kun ihminen loukkaantuu ja pysähtyy, siitä saattaa seurata todella hyviä asioita. Hyvää, rakentavaa keskustelua, vuorovaikutusta.  Ja muutoksia.  Loukkaus ja ilkeys eivät ole sama asia. Sanon siis, että en tiennyt, kuinka ala-arvoista vanhustenhoito on monissa hoitopaikoissa.

Ala-arvoista hoitoa selitellään heikolla palkkauksella ja resurssipulalla, totta molemmat mutta jäävuorenhuippu.  Näin paljon käyttäytymistä, joka täyttäisi työpaikkakiusaamisen kriteerit, jos kohteena olisi työkaveri. Näin töykeää kohtelua, sivuuttamista, vanhuksen tarpeiden huomiotta jättämistä.  Näin selkeitä hoitovirheitä, osa vaarallisiakin.  Näin sellaisia hoitajia, jotka eivät alalle sovellu.

Tässä yhteydessä on sanottava, että ei tule väärinkäsityksiä. Näin myös paljon ammattitaitoisia, parhaansa yrittäviä hoitajia, inhimillisiä ja suurella sydämellä työtään tekeviä.  Toisinaan sietämättömissä olosuhteissa työtään tekeviä. Ei ole hoitajan syy, jos työtä ei ole mahdollista tehdä parhaalla mahdollisella tavalla. Hoitajan perustehtävä on hoitaa, ei esimerkiksi tehdä sihteerin tai lääkärin töitä. Yleisesti ottaen hoitajat ovat inhimillisiä ja empaattisia, heihinkin sattuu, jos he tuntevat, että eivät pysty tekemään työtään riittävän hyvin.

Olen lukenut omaisten hätähuutoja lehdistä. Olen lukenut vähäosaisiin kohdistuvista leikkauksista. Olen lukenut epämääräisistä tutkimuksista, kun musta on saatu selitettyä valkoiseksi. Olen lukenut selittelyjä, syitä, ei meillä vakuutuksia. Vähemmän olen kuullut aidosta vastuunkannosta, huolesta ja konkreettisista teoista.

Olen odottanut myös, milloin hoitajien kipupiste täyttyy ja he uskaltavat avata suunsa.  Että kukaan ei enää pelottele puhujaa vaan kannustaa avoimuuteen. Usein vain käy niin, että ne, jotka kannustavat siihen, ovat itse käytännössä sen pahimpia esteitä. Hoitajat, lähimpänä vanhusta, ovat avainasemassa kehittämistyössä ja suunnittelussa. Tärkeintä ei ole, kenen nimi on kehittämissuunnitelman alla vaan se, että se toteutuu.

Olin aikanaan innostunut ammattilehdistä, mitään yhtä erityisesti nimeämättä. Petyin. Silmiin sielläkin pisti keskustelun puute.  Ammatti-identiteetin nosto, tukeminen ei ole paha asia. Se muuttuu pahaksi, jos sillä sokeroidaan huonot tavat ja käyttäytymismallit. Sillä ylläpidetään hapatusta, joka alalta oikeasti pitäisi karsia pois . Totuudellisuus on iso sana.

Terveyskeskusosaston tarkoitus ei ole syyllistää ketään vaan avata rakentavaa  keskustelua.  En alkanut kirjoittaa nimenomaan terveyskeskuksesta. Kirjoitin ja vasta jälkeen päin nimesin kirjan. Ymmärsin, kuinka  oli satuttanut kaikki näkemäni ja kokemani.  Onneksi en ymmärtänyt sitä siellä. Kenenkään omaisen ei pidä lähteä vanhuksensa luota itkusilmässä. Hänen ei myöskään tarvitse joutua valvomaan yötään pelätessään, mitä vanhukselle mahdollisesti tapahtuu.

Kuka pitää vanhusten puolta, kun he itse eivät kykene?  Aikaa ei ole hukattavissa. Jos emme tee vanhustenhyvinvoinnin eteen mitään nyt heti, kirjoitamme samalla myös omaa tulevaisuuttamme. Siellä sänkyjen pohjalla makaavat ne, jotka  rakensivat meille tämän maan. Missä on kiitoksemme  heille?

Olen äärettömän kiitollinen tästä tunnustuksesta, nöyrä ja ylpeä yhtä aikaa.Nyt uskallan antaa itselleni luvan ajatella, että olen voinut  edes hiukan vaikuttaa vanhusten  hyvinvointiin kirjoittamalla olosuhteista, joissa he ovat nyt.  Jos puhuminen lakkaa, unohdus alkaa.

” Se on minun, tuo tuolla, joka makaa, jota te käännätte ja väännätte

se,  jonka sydämen särjette  harva se päivä

se ymmärtää kaiken, vaikka ei kuule tai näe. Se on minun… “

Jätä kommentti

*