Asun Münchenin lähellä pienellä, maalaismaisella paikkakunnalla, jonka nimi on Feldkirchen-Westerham. Paikkakunnalla on 10 500 asukasta. Tänne, kuten monille muillekkin paikkakunnille, saapuu pian pakolaisia. Kaikki vie aikansa, eli näiden ihmisten rekisteröinti, eteen päin ohjaaminen ja kuljetusten järjestäminen jne. Viranomaiset pitävät kaiken tiukasti hallussaan, jotta tilanne ei ryöstäydy käsistä. Punainen Risti, Diakonie ja lukuisat vastaavat järjestöt ovat aktiivisesti auttamassa ja tekemässä kaikkensa, jotta pakolaisten olosuhteet ovat jotakuinkin siedettäviä. Paikalliset ihmiset tiedostavat voimakkaasti, että pakolaiset ovat paenneet henkensä edestä. He pakenivat nälkää ja kärsimystä, pommeja ja ilmaiskuja. Eivät taloudellisia ongelmia. Ne ongelmat tulivat tietysti sodan mukana myöhemmin automaattisesti.
Täällä sanotaan myös, että US ja Europa eivät ole syypäitä Syyrian verenvuodatukseen – mutta he olisivat voineet estää sen. Niin tai näin: nyt ei jossittelu auta.
Tosiasia on, että pakolaiset saapuvat paikkakunnallemme pian ja me autamme heitä.

Kaikialla Saksassa on yksi tai useampia vapaaehtoisauttajien ryhmä. Meidän paikkakunnalla ryhmä on ollut tähän saakka noin 15 henkilöä. He auttavat kotouttamisessa, kielen opetuksessa, lääkärissä käynneillä, ostoksille menossa, koululaisia oppivaikeuksiensa ja kotitehtäviensä kanssa – lista on pitkä – olkoon apua tarvitseva saksalainen tai mitä kansallisuutta tahansa. Apua löytyy aina. Nyt vapaaehtoisauttajien ryhmä on paisunut yli 100 henkiseksi. Ryhmä on hyvin organisoitunut ja se on jaettu eri tehtäviin. Lähtökohtana on, että jokainen vapaaehtoinen auttaa siinä, missä osaa. Minä olen kirjattu auttamaan Saksan kielen opetuksessa ja mieheni Manfred intohimoisena jalkapalloilijana tulee toimimaan treenaajana. Uuden kielen oppiminen on erittäin tärkeää kotoutumisen kannalta, se on selvä. Tiedetään myös, että urheilu auttaa traumojen voittamisessa, purkaa agressiviota ja antaa yhteenkuuluvaisuuden tunteen, joten jalkapallonpotkimisella on voimakkaasti terapeuttinen vaikutus.

Kiivaat huhut olivat jo kiertäneet muutaman viikon ajan, että “minnekähän ne majoitetaan”. Huhuiltiin, että tyhjillään oleva 2800 neliö metrin kokoinen tennishalli muutetaan  pakolaisten asuinpaikaksi. Sitten jo arvailtiin, että „montakohan niitä tänne meille tulee“.
Arvailu loppui, kun Kunnanjohtaja järjesti läänin edustajien kanssa yleisen tiedotustilanteen, jossa meille kerrottiin, että heti tällä viikolla tennishallia ruvetaan kalustamaan pakolaisia varten. Sinne vedetään väliseiniä, laitetaan kaappeja, rakennetaan lisää suihkuja ja sanitääritiloja. Todellinen pommi tipahti vasta, kun meille kerrottiin nämä faktat:
1) Meille majoitetaan 270 pakolaista.
2) Pakolaiset ovat kaikki miehiä. Ikä 18 – 45 vuotta.
3) Hallin vuokrasopimus on 5 vuotta ja sitä pidennetään tarvittaessa.
Yllätys oli:
1) Meille saapuvien pakolaisten valtava määrä.
2) Meille ei saavu yhtään perhettä eikä siis lapsia laisinkaan.
3) Hallin vuokrasopimuksen monen vuoden kesto ja sen todennäköinen jatkuvuuskin vielä.
Kun vähän aikaa nieltiin ja sulateltiin näitä tietoja, meille valkeni, että
1) Meillä on suuri, tyhjillään seisova halli. Muualla pystytetään telttoja.
2) Hallimajoitus ei sovellu lapsiperheille. Hienoa, että heidät voidaan majoittaa asuntoihin ja hotelleihin.
3) Tämä pakolaisaalto ei ole muutamassa kuukaudessa ohi.

Olemme uuden haasteen edessä. Ilmassa leijuu lievästi pelon tunne. Mutta samalla myös samaan hiileen puhaltamisen ilmapiiri on käsinkosketeltavissa: ME AUTAMME. Se on meidän velvollisuutemme, sillä olemme inhimillisiä ihmisiä.
We are all humans.

Marjut Langefeld / Weinwelt Langefeld