Häikäisevän huikea henkeäsalpaava vuorivaelluksemme alkoi sumuisena aamupäivänä Baijerin Alpeilla. Ajomatka ylös oli serpentiini tietä, jota reunusti lehmien laitumet. Tiellä oli veräjiä, jotka ovat aina auki kulkijoita varten. Jotta lehmät eivät näiden kautta karkaa, on tiehen tehty metalliset ritilät joiden yli eläimet eivät halua mennä. Aika nerokasta, eikö?
Saavuimme ylös vuoristomajalle, Speckalmille, joka sinänsä on jo nähtävyys. Speck-kammarissa on Speckiä eli ilmakuivattua lihaa sekä myös viinejä vapaasti maisteltavana ja ihastuttavat lehmä-jakkarat istuttavaksi. Sitten heitetään reput selkään ja matka alkakoon!
Suomalaiset rouvat Paula ja Marjaana puuskuttivat kuuluvasti jo heti alkumetreiltä lähtien. Heidän mukaansa se johtui nimenomaan ohuesta ilmasta – ei heidän rapakunnostaan….
Päivä oli tosi kuuma ja olimme varanneet paljon vettä mukaan. Vettä ei koskaan voi ottaa liikaa mukaan vuorivaellukselle.
Päämääränämme oli Kleiner Traithen 1723 m. Askeleet piti valita jo heti alkumetreillä tarkkaan, sillä kapea polku kulki jyrkkää seinämää myöten. Muutaman kilometrin loivan nousun jälkeen alkoi jyrkkä ja vaarallinen kiipeäminen, jossa piti edetä kieli keskellä suuta ja välillä jopa nelinkontin. Kun päästiin ensimmäiselle jyrkänteelle, niin alkoivat jo eväsleivät maistua. Tankkauksen jälkeen matka jatkui mielenkiintoisesti vaihtelevissa maisemissa. Oli nousua ja laskua, niittyjä ja metsiä, karuja kivikoita ja pulppuavia puroja. Pysähdyimme ihastelemaan kukkaloistoa ja pongattiin, että joukossa oli muutamia kotimaastakin tuttuja kasveja, kuten niittyleinikkejä, siankärsämöitä ja elämänlankoja.
Lumisotasillekin pääsimme, sillä rinteen notkossa oli vielä lunta.
Kleinen Traithenin huipulla ristin juurella oli ansaittu levähdyspaikka. Kylläpä matkaeväät nyt tekivät kauppansa! Tunnelma oli sanoin kuvaamaton, suorastaan epätodellinen. Välillä valkeat utuiset pilvet ympäröivät meidät ja näkyvyys ei ollut omaa käsivartta pidemmälle. Hetken päästä taas pilviverhot raottivat salaisuuksiaan ja paljastivat upeat Alpit ihailtavaksemme. Tuli uskomaton tunne, että olivatko ne todellakin Alpit vai mitä. Tämä tunne tuli viimeistään silloin, kun jylhä Wendelstein näyttäytyi. Se on Saksan 3. korkein vuori ja on 1.838 korkea.
Taukopaikalla vallitsi luonnon hiljaisuus. Kuului heleää linnunlaulua höystettynä meidän omilla syvillä huokauksillamme. Viereisen Großen Traithenin jyrkkää seinämää myöten nousi ukkonen, jonka jylinää ja kuminaa pystyimme seuraamaan turvallisen matkan päästä. Sitten pakkasimme tyhjät eväsrasiamme taas reppuihin ja jännittävä matka alaspäin alkoi pienessä tihkusateessa. Onneksi kokenut vuorioppaamme Manfred oli varannut meille kaikille nahkasormikkaat mukaan, sillä seinämässä olevasta teräsvaijerista piti pitää tiukasti kiinni. Edettiin hitaasti ote otteelta ja askel askeleelta. Hirvitti ja pakokauhu meinasi iskeä muutaman kerran, mutta tunne oli upea, kun pystyi voittamaan pelkonsa. Oli keskityttävä vain turvalliseen alasmenoon.
Monta kertaa tämän vaelluksen aikana tuli euforia ja mahtava Minä-olen-voittaja-tunne.
Varsinkin köysiosuuden jälkeen tuli hilpeä Minä-tein-sen!-tunne. Kohta tuli uusi köysiosuus, joka oli vielä kauheampi pystysuora kuin ensimmäiset osuudet ja taas piti tsempata itseään uuteen koetukseen.
Kun lopultakin lehmän kellojen kalina alkoi kuulua, tiesimme, että pian saamme nauttia aurinkoisella terassilla kylmää saksalaista olutta palkinnoksemme. Sinne saavuttuamme meidät valtasi taas kerran onnistumisen ja kiitollisuuden tunne.
Kotimatkalla pulahdus kirkasvetiseen alppijärveen Schlierseehen teki hyvää ruumiille ja sielulle. Niin kuin tämä koko päivä kokonaisuudessaan.
Tässä oli ekakertalaisten Paulan ja Marjaanan näkemyksiä Alppivaelluksestamme.
Jos sinäkin haluat mukaan, ole hyvä ja ota yhteyttä info@its-langefeld.com niin järjestämme mielellämme sinulle ja ystävillesi räätälöidyn vaellusmatkan.
Alppiterveisin
Marjut Langefeld
