Oletko koskaan nähnyt oikein viisasta miestä?

Pidän yleensä kirja-arviot ja muun suoranaisen kirjallisuuspuheen tuolla toisen blogin puolella, mutta nyt teema suorastaan vaatii tänne kirjoittamista. Tänään nimittäin vietetään kirjailija Aapelin, oikealta nimeltään Simo Puupposen, syntymän satavuotispäivää.

Urallaan, lähinnä viime vuosisadan puolivälissä, Puupponen toimi mm. Savon Sanomien toimittajana ja pakinoitsijana, ja onpahan Kuopiossa oleva Pikku Pietarin torikujakin nimetty hänen teoksensa mukaan. Kuopiolla on suorastaan oma roolinsa hänen teoksissaan.

Tiedän aikoinaan lukeneeni Koko kaupungin Vinskin, mutta Aapelin aikuisille suunnattu tuotanto oli minulle vierasta. Kun taannoin kehiteltiin kokoon satavuotishaastetta kirjablogeihin, halusin ehdottomasti tarttua urakkaan. Täällä kaukana vain heikosti saa käsiinsä vanhempaa kirjallisuutta, joten koetin löytää jonkinlaista sähköistä opusta. Pelastajaksi osoittautui Elisa Kirjasta löytynyt äänikirja.

Olen hyvinkin pro-sähkökirja, mutta äänikirjojen kanssa suhteeni on ollut vähän hankalampi. Jotenkin tipun kyydistä heti, jos puuhaan jotain muuta samalla. Eikä äänikirjassa pääse samalla tavalla palaamaan edelliselle sivulle. Mutta uskaltauduin kuitenkin Siunatun hulluuden mukaan.

Siunattu hulluus on Aapelin romaani vuodelta 1948. Rummukaisen veljekset Ana ja Vilippus lähtevät viemään veljessarjan nuorinta, Elmeriä, hullujenhuoneelle. Elmeri kun on vähäpuheinen. Hullujenhuoneella olisi varmaan mukavampaa.

Matkaa kaupunkiin ja vielä kaupungista ohikin lähdetään taittamaan hevoskärryillä, mutta se ei tietenkään onnistu kommelluksitta. Viina vie, naiset vievät vielä kovempaa ja tappeluita syntyy. Lopulta lienee parempi palata kotiin…

Kuten kirjaa on luonnehdittu, se on kertomus ”meidän Herramme matkamiehistä ja heidän seikkailuistaan maailmassa, jossa hyviä on vähän, pahoja vielä vähemmän, mutta siunattuja hulluja laskematon määrä”. Tarina on hyväntahtoinen mutta silti tarkkanäköinen. Lempeitä pistoja.  Maa on täynnä monenlaista rykijätä ja, Aapelia itseään lainaten, meidän herramme muurahaisia. Tuntuu siltä, että sinänsä sarkastisesta ja pakinamaisesta tyylistään huolimatta Aapeli on pitänyt ihmiskunnasta tai ainakin suhtautunut useimpiin luopeasti.

Jos Luojalla todella oli tarkoitus luoda ihminen omaksi kuvakseen, niin tuloksia katsellessa on sanottava, että olisi hän voinut onnistua paremminkin. Useimmissa meissä ei näet ole muuta jumalallista kuin meidän nälkämme.

Vaikka Aapelin teksti ei olekaan varsinaisen savonmurteista, sen kerronta on hyvin tyypillisen savolaista. Laveaa ja kiirehtimätöntä. Etenkin laveaa. Sellaista, jonka mukana pitää suorastaan oikaista itsensä sohvalle tai riippumattoon ja antaa tarinan viedä mukanaan verkkaista tahtiaan. Äänikirjan lukijana on Risto Mäkelä, jonka ääni sopii tarinaan kuin nenä päähän. Kyllä tätä uskaltaa suositella, tuo heinänhajun tupaan lokakuussakin.

Aapeli: Siunattu hulluus.
WSOY, 1948

Teksti on osa kirjablogeissa kulkevaa Aapeli 100 v. -haastetta. Linkit muihin tämänpäiväisiin teksteihin löytyvät Amman kirjablogista.