Uutisointi ulkosuomalaisuudesta vs. ulkosavolainen arki

Ulkosuomalaisena on sekä jännittävää, huvittavaa, että hieman turhauttavaa lukea suomalaista uutisointia ulkosuomalaisuudesta. Nyt viimeksi oli esim. tämä Ylen pintaraapaisu, joka aiheutti keskustelua eräälläkin FB:n ulkosuomalaispalstalla. Ei ole ihme, jos Suomessa suhtaudutaan karsastaen ulkosuomalaisiin, kun uutisointi on tuota lajia. Ulkosuomalaisia on noin miljoona. Meitäkään ei ole tehty yhdestä puusta. Syyt lähteä (ja jäädä!) ovat hyvin moninaisia, ja useilla mieli muuttuu suuntaan tai toiseen, kun ulkomaanvuosia tulee lisää.

Suomen työelämään on vaikea sujahtaa.

Kerron teille salaisuuden: sitä se on Suomessa asuvillekin. Toisaalta myös monessa muussa Euroopan maassa työnsaanti on tällä hetkellä aika herrassaan. Vaikka jutusta saattaisi muuta kuvitella, kaikki ulkosuomalaiset eivät ole korkeasti koulutettuja ja kovapalkkaisessa toimistohommassa nykyisessä kotimaassaan. Seassa on duunareita. Tarjoilijoita. Hanttihommia. Yksityisyrittäjiä… ja kotiäitejä. Paljon kotiäitejä. Hämmästyttävänkin paljon kotiäitejä. Nimittäin mitä tulee töihinpaluun helppouteen lastensaannin jälkeen, Suomi on aika kärjessä maailmassa. Muualla järkevät vaihtoehdot saattavat olla vähissä.

Suomi tuntuu vanhanaikaiselta ja siltä, että täällä on jääty kelkasta.

Ulkosuomalaisen elo ei ole itsestäänselvästi hieno työpaikka Lontoossa. Tai Pariisissa. Tai New Yorkissa. Kaikki eivät lähde ulkomaille perähikiältä… tai toisaalta saattavat asua ulkomailla paljon kauempana sivistyksestä kuin Suomessa.

Suomalaisten mielikuva Ranskasta sijoittuu yleensä jonnekin Pariisin, Rivieran ja Alppien välimaastoon. Yläluokan elämää elävien tai Pariisissa asuvien kolumnistien teksteihin. Tv:n ruokaohjelmiin, joissa vieraillaan viinitiloilla ja aina paistaa aurinko. Oi ihana toukokuu ja laventelipellot. Se kuitenkin kertoo Ranskasta kokonaisuudessaan osapuilleen yhtä paljon kuin Helsingin Kallio ja Korvatunturi Suomesta. Se on totuus mutta vain muutamille.

baou_ste_jeannet0013

Toki Ranska on myös tätä.

Ranska on suuri maa, yli 65 miljoonaa asukasta, periranskalaisia, maahanmuuttajia ja kaikkea heidän väliltään. Jopa manner-Ranskasta löytyy valtavasti vaihtelua jo ihan luonnon tasolla. Eri alueilla on vieläkin omia alueidentiteettejään. Luokkaerot ovat suurempia kuin Suomessa, Pariisin esikaupungeissa meno on aika lailla toisennäköistä kuin kehätien sisäpuolella. Ja ranskansuomalaisia mahtuu monenlaisiin koloihin. Myös niihin, jotka eivät juo samppanjaa eivätkä ole koskaan nähneet Välimerta.

Me olemme asuneet useammalla reunalla maata, myös ihan kirjaimellisen kivenheiton päässä Välimerestä. Nykyään elämä on suorastaan eksoottista. Tiedättehän: arki, lapsi, vuokrakolmio eikä edes puutarhaa. Pikkukaupunkimme sijaitsee vajaan 20 kilometrin päässä Isolta Kirkolta, Lillestä. Olemme siis melkein rajalla. Ihan rajalla. Tämä ei ole pikkuporvarillinen nukkumalähiö tai betonihelvettiesikaupunki pariisilaistyyliin. Tämä ei ole myöskään viehättävä provencelainen kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja josta saa aikaiseksi kokonaisia romaaneja. Tämä on ihan tavallinen pikkukaupunki. Yksi pääkatu. Asema, pieni sairaala ja kirjasto. Ihkauusi elokuvateatteri. Muutama ketjuvaatekauppa ja isompi ketjumarketti. Harvinaisen kiva puisto, mutta ei metsää lähelläkään. Ensimmäisen maailmansodan sankarihautuumaita sen sijaan riittää. Kaikki on kävelymatkan päässä.

Jännittävintä Pikkukaupungissa on täydellinen iltaelämän puute. Kaikki Brittein saarilla vierailleet tietävät, kuinka pikkukylissäkin on se pubi, joka osin korvaa olohuoneen. Kaupungeissa useampikin. Kokeilkaapa Ranskan maaseutua. Ei ole. Pubia nimittäin. Tai jos on, niin hyvin kummasti katsovat sisään eksyvää satunnaista naisihmistä. Meillä on tuossa melkein vastapäätä yksi brasserie, jonka nimestä minulla ei ole aavistustakaan, mutta jota kutsumme ystävällisesti termillä se-joka-ei-ole-auki. Se nimittäin menee kiinni iltaisin joskus viimeistään seitsemän maissa. Siihen nähden, että siellä ei ole (lounas)ruokatarjontaa, aukioloajat ovat vähintäänkin omituiset. Ei sillä, että juuri olisi asiakkaitakaan. Mutta sitkeästi se siinä on.

Nyt elokuussa kaupunki on vielä täydellisemmin kiinni. Kun perjantai-iltana kiertää etsimässä ravintolaa tai puarjhuonetta, kohtaa lähinnä suljettuja ikkunaluukkuja. Aamulla leipomossa, siinä ainoassa auki olevassa, on pitkä jono.

Töitä Pikkukaupungissa ei ole. Suurin osa asukkaista kulkee päivittäin Lilleen. Toimistotyöpäivä alkaa yhdeksältä, loppuu joskus viiden jälkeen. Lapset roudataan päiväkotiin (yksi kunnallinen) tai muulle hoitajalle aamukahdeksalta ja toivotaan, että ehditään hakemaan kuudelta. Että junat eivät lakkoile. Että työsopimus uusitaan. Maassa, jossa virallinen työttömyysprosentti on 10% ja epävirallinen varmaan kaksinkertainen. Seudulla, jonka ongelmana on köyhyys ja… takapajuisuus?

...ja toisinaan lumi.

…ja toisinaan lumi.

Ei tämä surkeaa elämää ole. Viihdyn Pikkukaupungissa paremmin kuin Lillen keskustassa. Sekin on kokeiltu. Mutta tämä on ihan arkea. Perähikiöitä on täälläkin. Töitä saa enemmän tuurilla kuin taidolla, kun jokaiseen paikkaan on satoja hakijoita. Ranskan työelämään ei ole helppo sujahtaa, etenkään kielitaidottomana.

Suomi tuntuu vanhanaikaiselta ja siltä, että täällä on jääty kelkasta. Useat ovat sanoneet, että he eivät koe enää olevansa suomalaisia vaan maailmankansalaisia, jotka ovat nähneet monenlaista, mitä täällä ei edes ole.

Menestystarinoita ja poikkeusyksilöitä on. Ja sitten olemme me muut, suurin osa meistä arviolta 6000 ranskansuomalaisesta. Kuka viihtyy, kuka ei. Mutta useimmat näkevät edut niin Ranskassa kuin Suomessakin asumisessa. Olen nähnyt monenlaista, mitä Suomessa ei ole. Olen myös nähnyt monenlaista, mitä Pohjois-Ranskassa ei ole. Olisi omituista kuvitella, että voi saada aivan kaiken. Edes silloin, kun muuttaa takaisin. Tai kun muuttaa ulkomaille.

Kommentit

  • minna

    Kiva tarina :) Ihan kuin meillä Faremoutiersissa ilman elokuvateatteria ja kunnallista lastentarhaa :)

    • Maria Carole

      Heh :) On tää siis ihan oikea kaupunki sentään (24 000 asukasta tai jotain), mutta vissiin Belgia ja Lille syövät kaiken iltaelämän. Ja ylipäätään vilkkaamman elämän. Mutta mä kyllä sinänsä tykkään. Kun ei ole autoa, niin on kiva päästä kaikkialle jalan. Ja Lilleen on varttitunti junalla.

      Niin ja unohdin mainita, että onhan meillä uimahalli ja suuuuuri psykiatrinen sairaalakompleksi, jossa on komea puutarha. :D Mutta en mä silti tiedä miltä osin täällä Belgian rajalla elämä olisi kovin selkeästi vähemmän takapajuista kuin jossain vastaavassa kaupungissa Suomessa. Helsingistä kun olisi tänne (tai Faremoutiersiin) tippunut, niin voisi olla aika kulttuurishokki :P

      • raija

        nollanelosessa, siis melkein kun alpeilla asustan Väkeä on noin 3000 henkeä. Ei ole leffateatteria mutta pubeja, cafe on kolme, ihanoikea ravintolakin on mutta kyllä jos yhdeksän jälkeen kulkee kylän läpi niin pimeätä on, paitsi silloin kun circus saapuu kaupunkiin.. Kouluja on crechesta BACiin. Kauppoja ei ole enää kuin hedelmä ja vihanneskauppa, pari lihakaupaa ja tietysti leipomo, taitaa olla kaksikin. Oli kerran discokin mutta sieltä löytyi huumeita ja suljettiin. Minttu, jos haluat lsätietoja peräkylästä nimeltä Volx niin kerron vaikka facebookissa.

Jätä kommentti

*