Olipa kerran kilttien ja hyväntahtoisten ihmisten maa ja siellä työpajoja ja verstaita. Alati niistä kuului iloinen kilke ja kalke. Verstaat tuottivat tavaraa ja naapurimaiden ihmiset halusivat niitä.

Ensimmäinen harmi ilmaantui, kun ilkeä mafia kaappasi maan kärrykaluston ja venelaiturit haltuunsa. Aina kun mafia tarvitsi lisää hynää, se pisti koko maan mottiin ja vaati lunnasrahaa. Sulki laiturit ja pysäytti kärrykolonnat. Mutta koska maa oli kilttien ja hyväuskoisten maa, he sietivät tilannetta vuodesta toiseen, selittelivät sitä toisilleen parhain päin – ja maksoivat joka kerran lunnasrahat.

Aika kieri kitkutellen jakaen tasaisesti hyviä ja huonoja vuosia. Kaikki olivat melkein onnellisia ja ilkeä mafiakin sai osansa.

Sitten kävi niin, että tuli seitsemän laihaa vuotta peräjälkeen. Työpajojen tekemistä tavaroista oli lunnasrahojen vuoksi tullut liian kalliita. Naapurit eivät enää halunneet ostaa niitä.

Laihoja vuosia seuraa yleensä seitsemän lihavaa, mutta nytpä näytti siltä, ettei seuraakaan. Äkkiä hyväntahtoisten ja kilttien ihmisten maa oli katastrofin partaalla. Äidit ja isät katselivat vaiteliaina toisiaan. Kaikki olivat apeita: lapset eivät leikkineet, koirat eivät haukkuneet, eikä pajoista enää kuulunut vasaroiden iloista kilkettä.

Lopulta kansa keksi keinon: He päättivät valita vahvan johtajan, joka pelastaisi maan. Niinpä maassa järjestettiin vaalit. Vaaleissa kävi hyvin. Maa sai – ei yhtä – vaan peräti kolme vahvaa johtajaa. Mikä onnenpotku!

Uudet johtajat pitivät kansalle puheen:
”Me olemme kolme iloista rosvoa, Sissu, Sossu ja Sössö. Oiva suunnitelmamme on tämä: Aiomme ryöstää teistä jokaisen putipuhtaaksi. Kun olette riittävän köyhiä, voitte taas myydä tuotteitanne niin halvalla, että kaikki haluavat ostaa niitä. Eikö ole kelpo suunnitelma?”

Hyväntahtoinen kansa oli myös hieman tyhmää ja kehui suunnitelmaa hyväksi. Niinpä he lähettivät edusmiehensä kolmen iloisen rosvon luokse neuvottelemaan, miten voisivat kätevimmin tuoda kaikki rahansa rosvoille.

Vain ilkeän mafian edustajat eivät saapuneet neuvotteluun. He lähettivät viestin: Hahhaa! Meitä ette voi ryöstää, sillä mekin olemme rosvoja.

Muu kansa suostui suunnitelman mukaisesti ryövättäväksi, että voisivat sitten köyhinä tehdä riittävän halpoja tavaroita myyntiin. Ryöstövaroja kertyi monta suurta pussillista.

Nyt kolmelle tosi iloiselle rosvolle tuli ongelma. Mikä olisi riittävän varma paikka noin suuren saaliin kätköksi? Sissu sanoi:

– Minulla on perunakuoppa. Tosin olen jo lupaillut sitä eräälle Ahmedille, mutta…

– Liian lähellä, tyrmäsi Sossu.

– Mä hiffasin! hihkaisi Sössö, – Loppupeleissä fyffee ei osata etsiä sieltä, missä sitä ei ole koskaan ennenkään ollut. Siispä Olympos-vuoren pankkiin!

Se oli hieno oivallus. Nyt tarvittiin enää luotettava kuriiri kantamaan pussit Olympos-vuorelle.

Sissu ehdotti kuriiriksi vierastaan, aina iloista ja reipasta Ahmedia, koska tämä tunsi reitin. Ahmed suostui, mutta vain sillä ehdolla, että saisi palkakseen sadan vuoden elannon ilman lisätöitä ja vaimokseen neitsyen. Siihen suostuttiin.

Ahmed, joka oli yllättävän vahva ikäisekseen – omien sanojensa mukaan vasta seitsemäntoista – heitti pussit olalleen ja lähti matkaan.

Ja niin kaikki muut, paitsi rosvot, Ahmed ja ilkeä mafia, köyhtyivät. Kansalasista tuli rutiköyhiä aivan kuten kolme iloista rosvoa oli suunnitellutkin. Pajoista kuului kilke ja kalke ja kansa väsäsi kilvan halpoja tavaroita: veneen tappeja ja puurokauhoja.

Mutta voi surkeutta! Eivät ne kelvanneetkaan nirpoiksi muuttuneille ostajille. Väittivät, että kauhat olivat muhkuraisia ja tapeista sai tikkuja sormiinsa.

Tässäkö satu oli? Että sen pituinenko se?

No ei ihan.

*   *   *

Ilkeä mafia nimittäin pysäytti Ahmedin pusseineen venelaiturille ja rohmusi saalista kourakaupalla itsellensä. Ja kun myös Ahmed otti matkalla hieman ekstraa vaivoistaan, niin perillä pussit olivat pahasti vajaita. Olympos-vuoren ylpeä pankkiiri suuttui:

– Sovittiin suuremmasta määrästä. Nämä menevät pelkkiin saaliin säilytyskuluihin. Odotamme, että tuotte muutaman pussin lisää, että ryöstösaaliin talletussopimus voidaan toteuttaa.

Ahmed ei sen kuultuaan uskaltanut enää yksin lähteä takaisin kohtaamaan kolmea vähemmän ilosta rosvoa, vaan otti tuekseen neljä veljeään.

Veljet vakuuttivat kolmelle epäluuloiselle rosvolle, että saalis on kyllä tallessa, mutta sitä pitäisi viedä Olympos-vuorelle hieman lisää, jotta sen voisi ilman lisäkuluja säilyttää. Veljet kyllä tarjoutuivat ilomielin viemään lisäpussukat – tietenkin samaa palkkaa vastaan, minkä Ahmedkin oli saanut.

Sissun, Sossun ja Sössön ei auttanut muu kuin suostua, etteivät menettäisi jo aiemmin lähetettyjä rahoja. Se oli kyllä viisainta tehdä kansalta salaa, sillä napinaa kuului jo siltä suunnalta…

Sama lopputulos: Olympoksen pankkiiri vaati lisää saaliinhoitokuluihin ja Ahmedin veljet toivat liudan uusia veljiä ehdottelemaan uusien pussien kantamista Olympos-vuorelle.

Nyt kiltti ja hyväntahtoinen kansa sai viimeinkin tarpeekseen. He olivat rutiköyhiä, tavarat eivät menneet kaupaksi ja neitsyetkin alkoivat maasta loppua. He haukkuivat rosvot ja Ahmedin veljineen pataluhaksi ja viskelivät näitä muhkuraisilla puurokauhoillaan. Etsivätpä käsiinsä myös mafiapäällikköä, jotta voisivat testata ovatko veneen tapit tikkuisia…

Hädissään mafiapäällikkö piiloutui jänikseksi Italiaan menevään laivaan, mutta juuttui sen lastiruumaan vuosikausiksi ja menehtyi sinne. Italiassa oli nimittäin satamalakko. Väitetään, että mafiapäällikön muumio valittiin uudeksi paaviksi, mutta se voi olla vain tarua.

Sen pituinen se.

Jussi Juhani