Armoa homofoobikoille, please!

Pyydän armoa. Pyydän sitä ikäluokkani puolesta. Nuoremmat sukupolvet, please, suvaitkaa meitä ja meidän taantumuksellisia mielipiteitämme. Tai feikatkaa edes suvaitsevanne. Olemme nimittäin aika usein pyörällä päästämme tässä mylläkässä. Maailma ei muistuta enää lainkaan sitä, mihin synnyimme ja jossa vietimme nuoruutemme. Jotkut meistä kokevat joutuneensa vieraalle planeetalle. Yritämme kyllä pysyä mukana muutoksessa, mutta joskus ymmärryksemme tulee vasta jälkijunassa. Eikö se ole inhimillistä ja siksi anteeksiannettavaa?

Olemme välillä jähmeitä, emmekä suoralta kädeltä pysty hyväksymään kaikkea sitä, mikä vyöryy yllemme: tietotekniikka, sosiaalinen media, subjektiivinen päivähoito-oikeus, maahanmuutto, kirkon aseman romuttuminen, homoseksi, sukupuolineutraali avioliitto, polvissa roikkuva housujen persus…

Aivoissa on olemassa tietty hitausmomentti ihan turvallisuussyistä. Se estää liian nopeat asenne- ja mielipidemuutokset. Mitä siitä tulisi, jos kansakunta olisi tänään yhtä mieltä, huomenna toista ja ylihuomenna jo neljättä. Kaaos tietenkin.

Muistutan muutamasta tosiasiasta:

Me, suuret ikäluokat, olemme kokeneet suurimman muutoksen ihmiskunnan historiassa ikinä: televisio, autoistuminen, kaupungistuminen, kuukävelyt, kännykät, ehkäisypillerit, nuorisokulttuuri, automatisointi, tietotekniikka, internet, sosiaalinen media, tasa-arvo… Kysymys ei ole vain muutoksesta, kyseessä on raju mullistus. Kaikki on muuttunut, aivan kaikki – ja me olemme edelleen hengissä ja suurin piirtein tolkuissamme.

Vaikka osa meistä ei heti ryntääkään allekirjoittamaan homojen adoptio-oikeutta tai toivota jokaista maahanmuuttajaa avosylin tervetulleiksi, niin itse asiassa se on ymmärrettävää, jopa kunnioitettavaa, eikä pilkattavaa.

Kyyti on nimittäin ollut kovaa. Me vanhemmat olemme joutuneet päivittämään aivojamme huikeaa vauhtia. Onko siis ihme, että osa sukupolvestamme toimii kuin laahusankkurina, joka estää yhteistä paattia ajelehtimasta aivan holtittomasti ja liian nopeasti suuntaan, jonne ei kareja tutkimatta kannata mennä. Heillä on siis tehtävä; kiviriippa on tarpeellinen vempele tuulessa ja tuntemattomilla vesillä.

Puhutaanpa hieman homoista meidän ikäluokkamme näkökulmasta:

Lapsuudessani suomen kielessä ei edes ollut homo-sanaa. Maaseudulla (jossa suurin osa asui) tuollaisesta ei käytännössä tiedetty yhtään mitään. Tai jos tiedettiinkin, niin vaiettiin tyystin. Joskus kun aikuiset kuiskivat asiasta, he käyttivät naurettavaa raamatullista ilmaisua: miehimys. Siis ihan oikeasti. Aniharvat samaan sukupuoleen suuntautuneiksi tiedetyt miehet olivat miehimyksiä. Lesboja kutsuttiin reikäpojiksi. Sellaisia oli tiedossa ehkä yksi kolmea pitäjää kohti.

Koko asia oli sen ajan ihmisille niin outo, että jos moisesta tuli puhe, kaikki kiemurtelivat – tai nauroivat. Keskustelussa oli astuttu maaperälle, jonka ei tiedetty (tai haluttu) olevan edes olemassa ja jokainen vain toivoi, että puheenaihe vaihtuisi mahdollisimman nopeasti.

Olen metsäteknikon poika. Muistan lapsuudestani isäni kertoman ja todistaman tapauksen, jossa kaksi ”miehimystä” jäi kiinni itse teosta. Kyseessä oli kaksi keski-ikäistä metsätyönjohtajaa.

Suuren savotan päättäjäisiksi koko porukka, työnjohtajat, jätkät, hevos- ja konemiehet sekä kämppäemännät vetivät kunnon lärvit. Sellainen oli tapana. Keskellä yötä metsätyönjohtajat olivat siirtyneet kämpän terävän pään tiloihin kahdestaan. He olivat johtaneet savotan menestyksellä ja olleet metsäyhtiön luottomiehiä jo vuosien ajan. Jätkien suuresti kunnioittamia tanuja ammattimiehiä.

Juopuneet jätkät ja konemiehet keksivät, että heidän on yhdessä käytävä vielä kiittämässä työnjohtajia, vaikka oli jo yö. Joukolla he menivät terävän pään makuutilan ovelle ja tempaisivat sen koputtamatta auki. Mikä näky! Työnjohtajat olivat harrastamassa keskenään anaaliseksiä.

Mitä luulette siitä seuranneen? Anteeksipyyntöjä? Vaivautuneisuutta?

Tyrmistys siitä seurasi. Tyrmistys ja raivo.

Jätkät mukiloivat metsätyönjohtajat pahanpäiväisesti ja ajoivat onnettomat rakastavaiset alastomina yön selkään pimeään metsään. Muutamat jahtasivat heitä vielä pusikossa pitkälle aamun, toiveenaan antaa kunnolla köniin sairaiksi irstailijoiksi paljastuneille iljetyksille. Työnjohtajat eivät enää koskaan palanneet paikkakunnalle. Heidän myöhemmistä vaiheistaan minulla ei ole tietoa.

Tämä tapahtui 60-luvulla. Samalla vuosikymmenellä, jonka puolivälissä Iltasanomat repäisi etusivun otsikon: Homoseksuaalipesä Helsingissä! Jutussa tutkivaa journalismia harrastanut toimittaja oli salaa seuraillut, minne homot kokoontuvat. Nyt hän paljasti suurena uutisena tämän iljettävyyden pesäpaikan. Uskon, että toimittaja sai jonkinsorttisen tiedonjulkistamispalkkion ja onnettomat homomiehet vankeustuomion. Siihen aikaan homoseksuaalisuus oli rikos.

Valtakunnan edistyneimmät ajattelijat ja vaikuttajat olivat tuolloin sitä mieltä, että homous on paitsi rikos, myös itse hankittu mielisairaus ja iljettävä synti. Se on kitkettävä ihmisestä kovalla kädellä. Varsinkin jokainen uskovaisuuteen kallellaan oleva oli tätä mieltä. Papit olivat pahimpia agitaattoreita ristiretkellä inhimillisyyttä vastaan.

Noista ajoista ei oikeasti ole kauan, vaikka nuoremmista ehkä siltä tuntuukin. Ne ovat tuoretta eilispäivää. Onko siis ihme, että edelleen on olemassa ihmisiä, jotka elävät eilisen muistoissa ja asenteissa? Minusta on paljon suurempi ihme, että enemmistö ei elä. Nykyisin suurin osa suomalaisista ymmärtää, että ihmisen sukupuolinen suuntaus on mikä on ja sen kaikki muodot ovat yhtä hyväksyttäviä, mikäli ne eivät vahingoita toista elollista. Tämä on jättiläismäinen asenneharppaus pimeydestä valoon. Iloitkaamme siitä ja ymmärtäkäämme heitä, jotka vielä hapuilevat kohti kajastusta.

Sama koskee muukalaisvastaisuutta, uskontojen sitkeästi säilyvää kuristusotetta, poliittista ääriliikehaihattelua, maantieteellistä epäluuloisuutta ja vainoharhaisuutta. Ne ovat ymmärrettäviä jäänteitä metsäläisajoistamme. Osa meistä elää edelleen salojen pimeydessä. On niitäkin, jotka eivät koskaan halua astua sieltä sivistyksen pariin. Se on heidän valintansa ja minä kunnioitan sitä. Metsässä on kodikasta, jos siellä on aina asunut. Miksi sellainenkaan olisi väärin? Siis jos se ei vahingoita muita?

Ihminen kykenee havahtumaan. Muuttumaan järkeväksi, suvaitsevaiseksi ja humaaniksi, mutta tarvitsee siihen aikaa. Paljon aikaa. Tosi paljon. Huomattavasti enemmän kuin yhden vaivaisen sukupolven.

Sitä paitsi suvaitseminen ei edes ole se oikea sana. Se tarkoittaa omasta mielestään viisaamman ja oikeassa olevan alentuvaa hyväksymistä typeryksiä kohtaan. Suvaitsevaiseksi itsensä luokitteleva ylentää itsensä ihmiskunnan yläkastiin, josta voi arrogantin mielevä hymy huulillaan tarkkailla suvaitsemisensa kohteita, paarialuokkaa. Paariat ovat heille kivoja ja tarpeellisia. Ihan kuin kääpiöt Lumikki-filmissä. Niiden touhuja on kiva katsella. Samalla on huojentunut olo, ettei itse ole kääpiö.

Älkää siis suvaitko. Sen sijaan ymmärtäkää, hyväksykää, samaistukaa, rakastakaa, tuntekaa syvää veljeyttä ja sisaruutta. Olemme kaikki lähisukulaisia. Saman apinalauman jälkeläisiä.

Ai niin, pakkohan tämä on lisätä, metsäläisyys vaatii: Joo, en ole homo. Homo sapiens kyllä – mitä se sitten tarkoittaneekin.

Jussi Juhani

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Porin jazzeilla oli myynnissä suomalaista vaatedesignia nimeltä Heterofobia. Ostin paidan. Kulttuurissamme on tapana ihailla heteroutta ja vierastaa homoutta. Ihailun normin ylläpitäminen on usein tärkeämpää kuin rakkaus. Kuulunee Homo sapiensin ominaislaatuun. Englanninkielinen wikipedia kertoo sanan alkuperästä seuraavaa: “man who knows”. En ole täysin varma suomennoksesta: “mies joka tietää”.
    Toisaalta voi olla niinkin, ettei hetero ole välttämättä homo-käsitteen vastakohta. Heterofobia on erilaisuuden pelkoa. Tällöin homofobia voi saada hieman toisenlaisen tulkinnan; se kääntynee samanlaisuuden peloksi.

  • Timo Manninen

    Hienoja kirjoituksia.

  • plokkariukki

    Jussin kanssa lienemme monet ikäluokkalaisemme samoilla linjoilla, vanhan koiran on vaikea oppia uusia asioita. Homo-asiaan en entisenä kirkon palkkalaisena ota edelleenkään kantaa, mutta palaavat mieleen isän kanssa yhteenotatukseni muunmuassa silloisesta pitkästä tukastani ja kaiken huippu oli kuulemma kitaran ostaminen ja bändin perustaminen. Mikä laulaen ja soittaen tulee se viheltäen menee! Pisteeksi i:n päälle minut kutsuttiin noin viisikymppisenä seurakunnan hommiin suntioksi. Perkele, pappien juoksupojaksi rupesit, isän kommentti kuultuaan uudesta työstäni.

  • Jari Holopainen

    Suvaitsemattomuus lienee ollut pääkirjoituksen kantava teema. Silläkin sanalla on vähintään kaksoismerkityksen luonne. Kävin aikoinaan rakkauskurssilla, jolla puhuttiin paljon juuri suvaitsemattomuudesta. Se voi parisuhteessa olla melkoinen kanto kaskessa. Kurssilla suvaitsemattomuudella tarkoitettiin enemmän ilmiön sitä puolta, jossa ihminen tietoisesti käsittelee mielessään suvaitsemattomaksi kokemiaan asioita. Tässä kirjoituksessa ilmeisesti peilattiin näitä kysymyksiä. Vuosikymmenten jälkeen ajattelen rakkauskurssin metodista hieman toisin: emme voi estää suvaitsemattomien koettujen merkitysyhteyksien nousemista mieleen; on kuitenkin mahdollista luoda niiden rinnalle suvaitsevaisia ja rakkaudentäyteisiä mielikuvia. Näillä voi joskus olla suuri merkitys ihmisen elämälle. Etenkin tilanteissa kun omat lapset, lapsenlapset, jopa puoliso valitsevat toisin kuin kulttuurin valtavirrassa on tapana. Maailma on ihmeellinen paikka.

Jätä kommentti

*