Ennen kaikki oli paljon paremmin…

Tapasin kaupungilla vanhan tutun. Siis tosi vanhan. Miten ihmeessä se voi vielä olla hengissä? Kaiken sen jälkeen? Oli ensin poikakodissa, sitten vankilassa, välillä mielisairaalassa ja vietti päälle muutaman vuoden katujuoppona. Nyt käveli vastaani – tosin hieman ontuen – kuin kuka tahansa eläkeläinen. Ja selvin päin.

Vaihdoimme muutaman sanan. Emme menneistä – mitäpä noista – vaan Sipilän hallituksesta.

Ikään kuin se oikeasti muka kiinnostaisi kumpaakaan meistä tippaakaan.  Mutta sirkuksen uusimmista esiintyjistä on aina mukava näön vuoksi keskustella. Varsinkin, jos itse on jo pääsylippunsa rypistänyt ja jatkaa kohti seutuja, missä klovneja ei näy.

Kun erosimme, tuli pyytämättä mieleen, että Suomen kyseenalaisimmat kunnianpäivät ovat armotta takanapäin. Ne, joita jotkut haikailevat.

Ajat, jolloin kansakunta passitti seitsemän lapsen isät nälkäpalkalla kotikylistään hätäaputöihin viidensadan kilometrin päähän ja kodittomat vietiin irtolaisina linnaan.

Päivät, jolloin avioliitostaan eronneet miehet joutuivat maksamattomista lapsenruokoista kuokkimaan suota.  Maksimirangaistus moisille kriminaaleille oli kaksi vuotta pakkotyötä päivästä päivään. Sitä sanottiin vittupytyksi.

Oikea pyttyrangaistus (mielivaltainen vapausrangaistus ennalta määräämättömäksi ajaksi) oli varattu esimerkiksi toistuviin polkupyörävarkauksiin syyllistyneille suurrikollisille.

Ohi ovat ne kultaiset maamme suuruuden päivät, jolloin orvot tai kurittomat pikkupojat vietiin koulukoteihin vuosikausiksi piestäväksi. Hieman vanhempina heiltä sitten otetiin pois kansalaisoikeudet, jos varastivat pilsneripullon. Mitäpä kaljavaras sellaisella?

Toki heidät köijättiin lisäksi myös vankilaan ja mikäli nurisivat tuomiota suorittaessaan, pistettiin kellarikoppiin kärsimään vesileipärangaistusta.

Alkoholistit hakattiin kaupunkien (ainakin Kuopion) putkissa poliisien toimesta ensin sinisiksi ja kärrättiin vasten tahtoaan Perniöön pakkohoitoon. Se oli yksi vapaudenriistolaitos muiden joukossa.

Mielisairaiksi nimetyt köytettiin pakkopaitaan ja pyöriteltiin hullujenhuoneiden rautasänkyjen alle rauhoittumaan. Kun olivat riittävän rauhallisia, kestivät paremmin sähköshokit ja jääkylmät kylvyt.

Ne olivat aikoja, jolloin sopeutumattomat pakotettiin valtion ruoskalla sopeutumaan – tai ainakin nöyrtymään.  Eikä siitä  “hyväosaiset” silloinkaan tieneet yhtään mitään. Eivät halunneet tietää.

Uskokaa tai älkää, mutta nuo kunnian päivät ovat ajallisesti niin lähellä, että jopa minäkin muistan ne. Jotakin luetelluista koin itsekin. Ja muistan aivan hyvin nimeltä useita onnettomia, jotka silloinen suloinen Suomi-neito halasi kuoliaiksi. Kohtaamani tyyppi oli näköjään halauksen kestävää sorttia, koska on edelleen hengissä. Kuten minäkin.

Että älkää viitsikö.

Siis ainakaan minun kuulteni valittaa, jos toimistonne sisäilma on hieman ummehtunutta, tai Kelan korvaus kolme tuntia myöhässä.  Anteeksi vain, mutta en jaksa moisesta vääryydestä pöyristyä.

Jussi Juhani

PS. Leipäjonoja ei ollut, koska kenelläkään ei riittänyt leipää jaettavaksi asti.

Kommentit

  • Äly hoi!

    Nää on näitä terästettyjä juttuja, kirjailijan leivän hankintaa… Suurimmaksi osaksi: Ei pidä paikkaansa!

Jätä kommentti

*