Erilainen sankaritarina

Jokainen on yhden kynttilän arvoinen

100-vuotiaan Suomen kunniaksi sankarihaudoilla seisoo kunniavartiossa nuoria ihmisiä. Jäljellä olevia veteraaneja ja lottia kunnioitetaan puheissa ja juhlissa. Oikein. He pelastivat maamme silloin kun idän ryövärit yrittivät anastaa sen alusmaikseen.

Isänikin oli sotaveteraani. Tappeli ryhmänjohtajana Suomi-konepistoolinsa kanssa verissä päin vihollista vastaan. Sankari siis. Kun hän joskus lapsuuteni saunassa kertoi sotajuttuja, kuuntelin lumoutuneena. Hän kertoi niitä todella harvoin. Ja vain, jos oli sopivassa kännissä. Vanhempana ei sitten enää edes kännissä.

Suvussamme on myös toisenlainen sankaritarina. Tyystin vaiettu. Yksi sedistäni ei lepää sankarivainajien joukossa, vaan on haudattu kohtaan, joka löytyy vain vaivoin vanhoja hautapaikkakarttoja penkomalla.

Lapsena ja nuorena kuulin hänen tarinastaan muutamia hiljaa lausuttuja hajanaisia lauseita. Silti jo niitäkin kuullessani huomasin isäni äänensävystä, että hän kunnioitti veljeään suuresti tämän karusta kohtalosta huolimatta. Silti se kohtalo oli tabu.

Setäni oli isääni muutaman vuoden vanhempi. Levoton ja juureton metsätyömies. Kun talvisota syttyi, hän meni sinne muiden mukana ja taisteli yhtä urhoollisesti kuin kaikki mutkin. Suomi säästyi. Kun kutsu jatkosotaan tuli, hän oli ilmoittanut: En lähde. Olen oman osani tehnyt.

Eikä mennyt.

Hänet vietiin petturina ja kieltäytyjänä Pelson vankilaan. Vuoden kuluttua palautetiin sinkkiarkussa vanhemmilleen. Kuolinsyyksi oli merkitty tietääkseni pilkkukuume. Paikkakunnan haudankaivaja oli kertonut isoäidilleni, että vainajalla oli kainalossaan luodinreikä.

Asiaan ei koskaan saatu varmuutta. Kukaan ei sitä penkonut, koska eihän siitä edes puhuttu ääneen. Vaiettu salaisuus oli raskas isovanhemmilleni ja isälleni. Koko suvulle. Kun joskus yritin kysyä isäukolta tarkemmin hänen veljensä kohtalosta, näin ilmeestä, ettei kannattanut jatkaa.

Kun pidimme muutama vuosi sitten sukukokouksen, kävimme syntymäkyläni hautausmaalla kunnioittamassa siellä lepääviä sukulaisiamme. Ollessamme jo lähdössä, eräs vanha sukulaismies vinkkasi minulle hiljaa osoittaen hautausmaan syrjäistä kolkkaa: Jossakin noilla main lepää Eino-setäsi.

Kun muut jo loittonivat, tuijotin kumpua, jonka olemassa olon jouduin lähinnä kuvittelemaan.

Siinä lepäsi sankari. Monilapsisen rutiköyhän perheen kouluja käymätön poika, joka ei koskaan saanut tietää millaista on hyvinvointi tai edes tilanne, jossa perheessä on riittävästi kaikille leipää. Silti hänellä oli sisua sanoa: Minä tein jo osuuteni. En lähde.

100-vuotisen Suomen kunniaksi laitan ikkunalle kaksi kynttilää. Yhden isälleni ja toisen Pelson vankilassa sotavuosina hämärissä olosuhteissa kuolleen setäni muistoksi. Se lienee ensimmäinen kynttilä, joka hänen muistokseen on sytytetty.

Jussi Juhani

 

 

Kommentit

  • K-perska

    Hieno juttu! Upea sankari! Taidanpa sytyttää kynttilän minäkin, sekä tämän että muiden hänen kaltaistensa kunniaksi.

    Jatkosotaan lähtemisestä kieltäytyi monia, jotka sitten luokiteltiin pettureiksi, pelkureiksi yms. Syyt olivat erilaisia. Yksi syy oli se, että talvisotaa oli pidetty puolustussotana, jota se olikin. Siksi se oli hyväksyttävä. Jatkosota koettiin erilaisena, jotkut katsoivat, että siihen ei ollut oikeutta.

    Minähän en tietenkään tiedä tämän vainajan motiivia. silti katson, että hän on kynttilänsä ansainnut.

  • Veikko Kastinen

    Ehkä setäsi on ymmärtänyt vähän enemmän. Yleensä rohkeat ymmärtävät.

  • Sirkka

    Suuret kiitokset mieltä lämmittävästä suurta sydäntä osoittavasta tosikertomuksesta!
    Omakohtaisesti tiedän viiskytluvulla evakkoperheeseeen syntyneenä, että elämä on epäreilua, siinä ei päde oikeudenmukaisuuden periate. Kuvaustasi lukiessa tuli valtava liikutuksen tunne, tarve ojentaa käsi sekä isällesi, perheellesi, siis teille kaikille – ennen kaikkea Eino-sedällesi, suoraselkäiselle ja todelliselle elämän sankarille, hänen elämänmakuiselle esimerkilleen. Olet timantinvahvaa ja arvokasta sukujuurta! Kolme kynttilää sytytin – aiheesta!

Jätä kommentti

*