Hyvää uutta vuotta – ja kitiskää kohtuudella

On niin helkutin mukava valittaa ja kitistä. Kuorossa varsinkin. Sipilä sitä, hallitus tätä, herrat tuota ja Trump kaikkea pahaa mitä journalistit vain keksivät.

Koko maailma on menossa kiihtyvää persliukua kohti tuhoaan ja me luisumme siinä mukana. Ilmastonmuutos korventaa takamuksiamme, ihmiset ahdistelevat toisiaan metrossa ja elokuva-alalla, Stocka rienaa tiernapojillaan ja natsit valtaavat kadut nopeammin kuin superbakteerit sairaalat. Pelastukoon ken voi…

Paitsi ettei kukaan voi, koska Antti Rinteen ja kumppanien litania: Työttömät, pätkätyöläiset, lapsiperheet, yksinhuoltajat, pieneläkeläiset, sotiemme veteraanit, maahanmuuttajat, silmäpuolet ja Maisa Torppa. Näillä kaikilla asiat on niin vitun huonosti.

Ja me, jotka emme lukeudu mihinkään noista ryhmistä, olemme saaneet sen aikaan. Mihin tämä maailma on menossa? Kumpi ehtii ehtii ensin: harmagedon vai homepölykuolema?

Liioittelin. Ei se nyt ihan noin pahalta näytä. Suomalainen kauhistelu. Mutta tuohon suuntaan. Kaikesta valittaminen ja yleinen kitinä on meillä kansanhuvi. Minullakin.

Mutta ehkä turhaa kitinää kannattaisi kuitenkin vähentää ja pyhittää vuosi 2018 toivon vuodeksi. Sillä toivoa on enemmän kuin epätoivoa. On aina ollut.

Oikeasti juuri mikään ei ole kovin huonosti, kun vuosi vaihtuu:
Raketit paukkuvat köyhillä ja rikkailla, elintaso nousta kitkuttelee ihan mukavasti, kukaan ei kuole nälkään, sossu toimii, ambulanssit kulkevat, tapamme toisiamme vähemmän kuin vuosiin, nuoriso dokaa siistimmin, elinaikamme pitenee, työttömyys laskee, palkat nousevat (siis oikeasti), kirkko valehtelee vähemmän…

Suunta on selvä. Se vie kohti kansallista onnen täyttymystä, mikä se siten lieneekin.

Ai niin, ketään ei tuomita irtolaisena vankilaan, siltojen alukset ovat enimmäkseen asumattomia, veteraanien ei tarvitse kerjätä, kuppa on hävinnyt Töölöstä ja vähäistä sen esiintyminen taitaa olla muuallakin… Suunta ON oikea.

Ihmiskunta (ja varsinkin suomalaiset) eivät koko historiansa aikana ole voineet yhtä hyvin kuin nyt. Se on totuus, jota ette juuri mediasta löydä. Se ei myy. Nälkä vähenee maailmasta vauhdilla ja tieto lisääntyy. Pian evoluutiotakaan eivät vastusta kuin ne muutamat, joita se ei kohdellut älyä jakaessaan kovin suopeasti.

Ja ihan tuoreimpia uutisia huikeasta edistyksestä: Kaupan kaljoissa prosentit nousivat!

Pieni, mutta tärkeä edistysaskel. Seuloo tosijuopot näkyville ja voimme siten yhdessä halveksia heitä. Me kulttuuriväki. (Lukeudun siihen, koska Kuopiossa kulttuuriälyköksi pääsee kirjoittamalla Savon Sanomien yleisönosastoon pari katkeraa vuodatusta.)

Miksi olen niin innoissani ihmiskunnan kehityksen suunnasta ja yritän vakuttaa teidätkin?

Sain entiselle tiedolleni vahvistusta, kun luin juuri Esko Valtaojan kirjan Kohti ikuisuutta. Huikea kirja Lähes yhtä hyvä kuin juuri ilmestynyt kansallinen suurteos Mitä sitä tyhjää (Scanria Oy, www.lue.fi), joka myös on erään hyvin viisaan miehen kirjoittama.

Molemmat kirjat ovat silkkaa toivoa täynnä. Ensimmäinen kertoo realistisen optimistisesti huikeista tulevaisuuden mahdollisuuksistamme ihmisenä ja jälkimmäinen, tuota, ehkä vain siitä ihmisestä.

Anyway.
Olen elänyt jo niin kauan, että melkein tiedän mitä oikea kurjuus on. Vanhempani ja isovanhempani tiesivät sen ihan oikeasti. Heidän ajoistaan tässä maassa kaikki on muuttunut vain parempaan suuntaan. Aivan kaikki.

Samoin on käynyt myös omana elinaikanani – joka muuten on jo kaksi kertaa pidentynyt nykyaikaisen lääketieteen ansioista. (Ja taitaa pidentyä vielä kolmannenkin kerran, jos hyvin käy.)

Ei ole kauan kuin kitisijät kuolivat – enimmäkseen rutiköyhinä – tauteihin, jotka nykyisin hoidetaan rutiininomaisesti. Rutiköyhällä tarkoitan nykyistä pätkätyöläistä köyhempää.

Että kitiskäämme alkavana vuotenakin. Mutta säällisissä rajoissa.

Tikku sormessa ei ole kiva, mutta eipä ole liiallinen parkukaan. Taivas ei ole putoamassa, emmekä ole matkalla kohti maanpäällistä helvettiä, vaan sieltä pois. Olemme taivaltaneet vauhdilla oikeaan suuntaan jo ainakin sata vuotta. Samoin tulemme tekemään seuraavat sata vuotta.  Että parku pois rakkaat kanssavätykset.

Jussi Juhani