Kielteisen asenteen kurssi, osa 1.

Olen kyllästynyt positiivisen asenteen oppeihin ja oppaisiin. Olen lukenut niitä liikaa, varmaan tuhat eri sepustusta. Niistä jokainen lupaa juuri kaikkea sitä mitä haluamme: menestystä, ystäviä, onnellisuutta ja parempia ihmissuhteita. Täytyy vain uskoa, jaksaa ja hymyillä. Kyllähän ne opit tietenkin toimivat, jos niitä noudattaa, mutta kuka viitsii? Ja onko sellaisessa tolkkua muutenkaan, jatkuvassa onnistumisessa? Onko  naamavärkkiäkään suunniteltu alituiseen virnistelyyn?

Joten antaa olla. En lue enää yhtään opusta siitä genrestä. Entisillä lämmitän saunan kiuasta.  Taidan polttaa parisuhdeoppaat ja hyvän-seksin-kurssit saman tien. Minusta ainakaan ei enää ole mukavaa saada aina mitä haluan. Se on rasittavaa.  Ja hieman arveluttavaakin.  Maha täynnä hävettää kulkea leipäjonon ohi. Jatkuva onnistuminen rassaa omatuntoa.  Olen päättänyt lopettaa positiivisuushörhöilyn ja palata takaisin maan pinnalle, natiiviksi tähän korpimaahan, tosisuomalaiseksi.

Kaipaan kylmää kyytiä, ikäviä yllätyksiä, ongelmia, vastustusta ja hammasten kiristelyä. Ne kuuluvat geeniperimääni ja maistuivat elämältä – jota siis minullakin oli ennen kuin luin liian monta positiivisuuden opaskirjaa. Ystäviäkin oli, joiden kanssa yhdessä haukuimme maailmaa paskamaiseksi paikaksi. Se on yhdistävä rituaali. Kun seisoo samassa urealietteessä muniaan myöten kohtalotovereiden kanssa, niin vasta silloin näistä tulee tosikavereita. Menestyjillä on ympärillään vain maireita paikan kärkkyjiä.

Oli vähällä käydä, että nuo kirotut positiivisuusopit pilasivat hedelmällisen syntymävitutukseni. Sellainen olisi ollut sukuperinnön tuhlaamista. Isältä en nimittäin saanut muuta kuin ärhäkän ja kiukkuisen luonteenlaadun – ja omatekoisen ritsan, jolla se ampui räkättirastaita kasvimaalta. Se perintö vei, jos nyt ei läpi harmaan kiven, niin ainakin hunningolle ja kuka sanoo, että se muka on huono paikka?  Kaipaan sinnekin, siellä asiat olivat johdonmukaisessa järjestyksessä: aina viturallaan.

Yltiöpositiivisena jää yksin tässä maassa. Kuka kestää aikuista nami-nami-miestä? Hississä aiheettomasti hymyilevää hörhöä, joka toistelee, että kyllä ihmiselämä on sitten ihanan mukava juttu? Ei sellainen ole suomalaiselle luontaista. Kansanluonteemme on salavihainen ja äreä. Osaamme mulkoilla tyhjännaurajia alta kulmien ja murahdella kyllästyneenä: just joo ja niinpä varmaan.  Eihän nyt ilossa ole mitään ihmeellistä, mutta sen pilaaminen, se on oma taiteenlajinsa. Sen me osaamme. Harjoittelen sitä nykyisin. Tavoitteena musta vyö.

Kirjoitin jopa kirjan: Kielteisen asenteen opas. Myy yllättävän hyvin. Huomattavasti paremmin kuin aikaisempi kirjani, joka kertoi myönteisestä asenteesta.

Alan valaistua ja sen seurauksena nähdä, että liian optimistiset ihmiset ovat vain rasittavia.  Enkä itse halua enää rasittaa lähimmäisiäni turhalla tulevaisuuden uskolla ja intoilulla hyvin menemisestä. Menee miten menee, pieleen todennäköisesti. Ja senkin taas tiedän, että sadepäiviä on Suomessa huomattavasti enemmän kuin aurinkoisia ja se taitaa olla meille ihan oikein. Kuka muka kaipaa porotusta, kun vaihtoehtona on virkistäviä räntäkuuroja, joista saa luontevia sadattelun aiheita.

Olen siis turhautunut liialliseen positiivisuushörhöilyyn, tunneälypösilöintiin, mindfulnessiin, meditaatioon, joogaan ja muuhun uushihhulointiin. Ai niin, ja kiilusilmävegaaneja pidän oletusarvoisesti nautaeläiminä.  Olen palannut juurilleni. Tosisuomalaisuuteen. Olen päättänyt olla kielteinen ja kyyninen loppuelämäni. Tai ainakin jonkin aikaa… tai ainakin näissä blogiteksteissäni… tai siis…

Motokseni olen valinnut: Mitä sitä tyhjää…

Uskokaa minua. Mistään ei tule kuitenkaan mitään. Elämänkertansa nimeksi kannattaa laittaa jo etukäteen: Nöyryyttävien kokemusten ja pieleen menneiden yritysten luettelo.

Ei kovin rohkaisevaa, mutta niin ihanan kielteistä.

Jussi Juhani

Kommentit

  • Seija Hämäläinen

    Tämä on Herkkua. Kutkuttaa syänalasta (maksa nauraa). Virkistää kuin raekuuro bikinityttöä mansikkapellolla. Tästä vääntyy väkisin positiiviselle mielelle, sori vaan!

  • Matti Tiitinen

    Eihän sitä mitään osaa arvostaakkaan, jos ei välillä lyö vanteille

  • porkkanan juuria

    Voi vitsi! Jo taannoin suunnittelin järjestäväni vitutuskurssin anarkistisena vastavetona yököttävälle överöpositiivisuudelle. Ja nyt Jussi Juhani on kirjoittanut asiasta oppikirjan. Jes! Se pakolliseksi oheislukemistoksi työpaikan perehdytyskurssille!

Kommentointi on suljettu.