Köyhyyden hyytävä kosketus

Presidentti Tarja Halonen poseeraa Pelastusarmeijan köyhyyskampanjan kuvassa kurjana ja sorrettuna. Kuvan viesti lienee, että elämä voi kohdella ketä tahansa julmasti ja pudottaa hänet kadulle. Kuvassa Halosella on vähät tavaransa muovipussissa ja kasvoilla kaihoisan murheellinen ilme.

Ihan aiheellinen kampanja ja hyvä kuva. Elämä todellakin voi kolhia kenet tahansa tai tiputtaa leveilijän katuojaan. Toki se voi tehdä tempun myös toisin päin: Nostaa köyhän presidentiksi tai tehdä katuhampista leveilijän. Haloselle kävi ensin mainitusti, minulle jälkimmäisesti.

Toisessa yhteydessä Halonen kertoi Iltalehdelle:

– Helsingin kalliossa me oltiin kovin köyhiä.

Uskon. Mutta Rautavaaralla me vasta tosi köyhiä oltiinkin. Silti juuri kukaan ei kokenut olevansa.

Köyhyyden kokemusta ei muodostunut, koska rikkaita, joihin verrata, ei ollut. Rautavaara oli silloin (niin kuin on nytkin) Suomen köyhin kunta.

Meidän perhe oli rautavaaralaista keskiluokkaa. Aineellinen elintaso ehkä suurin piirtein sama kuin nykyisillä pitkäaikaistyöttömillä. Raha riitti nipin napin ruokaan ja vaatteisiin.

Tai ei olisi riittänyt, ellei ruokaa olisi kasvatettu myös itse. Luomuna. Perunat olivat pieniä ja rupisia, niin kuin aidon luomutuotteen kuuluukin olla.  Joo, en osta luomua nykyisin. Periaatteesta.

Vain isät kävivät töissä ja äidit hoitivat lapsia. Selkäsaunat koivunoksalla antoi isä, kirvelevät jäljet hoiti äiti. Se oli kasvatuksellinen työnjako. Sama käytäntö joka mökissä.

Vaatteet paikattiin uudelleen ja uudelleen. Niiden käyttöaika oli moninkertainen nykyisiin verrattuna. Eikä – herra paratkoon – ollut kirppareita. Niitä on vain rikkauden keskellä. Jos joku olisi perustanut sellaisen Rautavaaralle, se olisi ollut maailman huonoin bisnes. Kenelläkään ei ollut mitään myyntikuntoista  eikä asiakkailla rahaa

Isäukko oli metsätyönjohtaja, joten pärjättiin jotenkuten. Ukon alaisilla, metsätyömiehillä, oli tiukempaa. He saivat maksun siitä mitä saivat palstallaan aikaiseksi. Jos ikää jo oli, tai kunto huono, tilipussikin jäi laihaksi.

Jos vertaa nykyaikaan, luulen, että metsätyömiesten perheiden elintaso oli alempi kuin kenelläkään nykyisin. He olivat laihoja ja jänteviä kuin ajokoirat. Absoluuttinen köyhyys ei lihota, suhteellinen kylläkin.

Monet lapset tulivat kouluun eri paria olevat kengät jalassaan. Eväät piti tuoda sinne itse. Eväiden seasta saattoi pelmahtaa russakoita pulpetinkannelle. Niitä oli monessa talossa. Mukavan vikkeliä otuksia.

Köyhemmillä lapsilla ei ollut edes eväitä. Mutta aina joku, jolla sattui olemaan, antoi omistaan. Syksyllä jokaisen oppilaan piti kerätä kaksi litraa puolukoita koulun keittäjälle. Sellaista oli sen ajan opintotuki. Ehkä parempaa kuin nykyinen.

Jos tuon ajan rautavaaralaisten elintasoa arvioidaan omistetun kulutustavaran määrässä, niin kenelläkään ei ollut käytännössä mitään. Siis sellaista, joka menisi nykyajan kirpputorilla kaupaksi.

Tosin ei kukaan osannut vaatiakaan. Ei ollut televisiota, ei puhelinta, ei edes sähköä. Mutta oli, mitä tarvittiin. Tyypillinen perheen omaisuusluettelo oli tällainen:  Mökki (vuokra tai oma), sauna, ulkovessa tai riuku  lähipuskassa, öljy- tai kaasulamppu, kattila, kahvipannu, pari korvatonta kahvikuppia, puurokupit, kapusta, pesuvati…

Pyykkilauta avannon reunalla, vesikelkka, korvo, pokasaha, kirveskalso… ja puukko tietenkin. Jokainen mies kantoi sellaista vyöllään.

Oma pieni perunamaa oli melkein jokaisella ja poltettu tai kynnetty naurishalme. Joillakin yksi lehmä. Tosi ökyillä peräti kaksi ja jopa kanoja ja sika. Hevosiakin oli. Takkukarvaisia kaakkeja.

Rautavaaralainen fine dining: Läskisoossia, tuppipottuja, suolasärkeä, leipäpala, sintupiimää, koskenlaskijajuustoa. Tuo Koskenlaskija-juusto teki siitä fine diningin. Sellaista herkkua oli harvoin.

Jos elit yksin ja tulit vanhaksi, kuolit lahonsyömän mökkisi puulavitsalle lutikoiden joukkoon. Jos halvaannuit ennen kuolemaa, sinut ehkä vietiin vielä lahompaan vanhainkotiin. Puulavitsat sielläkin. Lutikoita enemmän, mutta hautausmaa lähellä.

Hometta ei siihen aikaan ollut maailmassa lainkaan.

Ihmiset tulivat toimeen. Pysyivät hengissä siis. Ainakin enimmäkseen. Järvet antoivat kalaa ruuanjatkeeksi ja metsät marjoja.

Ylipainoisia ei ollut. Eipä kyllä anorektikoitakaan. Onnellisia toki oli. Lähes joka pirtissä. Usein jopa hihkuttiin riemusta. Stressiäkään ei vielä ollut maailmassa. Eikä masennusta. Toki köysiä oli. Kaiken varalta.

Puute oli vallitseva olotila, ei poikkeus. Mutta sen tajusin vasta paljon myöhemmin. Sitten kun köyhyydestä valittaminen tuli muotiin.

Äitini lapsuuden tuttavaperhe asui näin. Talo oli kaivettu osin maahan. Yksi huone, reilut kuusi neliötä. Seitsemän lasta. (Kuva Veli Korkalaisen kirjasta Älä köyhyyttä, älä rikkautta anna )

Jussi Juhani

Kommentit

  • Pekka Hänninen

    Tämä kirjoitus: “Köyhyyden hyytävä kosketus” on aivan upeaa tekstiä. Kuosmanen kirjoittaa asiaa. Tuo “suhteellinen köyhyys” onkin kiinnostava aihe. Eli jos toisilla ei ole asiat kovin paljon paremmin kuin itsellä on, ei ainakaan kuluta liikaa energiaansa toisten kadehtimiseen.
    Synnyin itsekin Savossa, 9-lapsisen perheen kuopukseksi.
    Kotona ei ollut sähköjä, ei vesijohtoa eikä viemäreitä. Lämmitys puu-uunilla. Savusauna, ulkohuussi ja vinssikaivo. Täysin tyhjästä siis aloitin….. minäkin.
    Nyt on enää 176 000 € velkaa.

  • Riku

    Näinhän se on tuo köyhyyden määritteleminen hyvin suhteellista. Aineellinen köyhyys ei suinkaan merkitse henkistä köyhyyttä. Kun entisaikaan kalastettiin paljon ja syötiin eri kalalajeja niin sanonta: syö särkee se kasvattaa järkee piti paikkansa ja olis’ vielä sovellettavissa nykyaikaankin, kun kaupantiskistä kirjolohta kannetaan. Kaikki metsämarjat olivat ennen jokapäiväistä herkkua. Sienten hyödyntäminen oli ehkä kuitenkin vähäistä, kun ei ehkä myrkkysieniä tunnistettu. Perusruokavalio oli kuitenkin ilmeisesti senverran monipuolinen ainakin kesäaikaan, ettei kukaan nälkään kuollut ,mutta sydän ja verisuoni ym; elintasosairaudet olivat tuntemattomia.

  • eukko

    Sellaisty6ahan se oli 50-luvulla olla lapsi ja elää sitä tavallista elämää, jota nykyisin niin köyhäksi sanotaan. En koskaann kokenut sitä köyhyytenä. Meillä oli kaikkea ja sitten kun tulemme isoiksi hankimme sitä mitä ei ollut.

  • seija sanaleikkimökistään

    Köyhyyden kokemusta saattaa löytyä lähempää kuin joku pilkkaavia kommentteja kirjoittava arvaakaan.Yleensä vanhemmat tai isovanhemmat ovat salanneet jälkipolvilta omia ikäviä elämänkokemuksiltaan (curling-vanhemmuus).

    • Veikko Kastinen

      Hössöttävien curling-vanhempien taustoista löytyy todellakin “selittäviä tekijöitä”.

  • Viola

    Hieno juttu ‘Rautavaaralta köyhyydestä, niin itse olen Pohjois-Suomesta Väylän varren läheltä ja tiedän, että siellä oli melkolailla samanlaista vielä 50-luvulla (oma syntymäaikani) näitä mökkiläisiä oli ja on varmasti vieläkin, aika on tehnyt köyhyydestä vain vähän erilaisen. Kuitenkin nyt 66-vuotiaana muistot ovat “kultaisia”, vaikka resuisissa ja paikatuissa kuljettiinkin. Mutta nuo vanhat kuvat välittävät koko totuuden ajasta ennen tätä ns. kulta-aikaa Sipilän Suomessa.

  • Matti Niemi

    Jahas, Jussi yrittää olla nyt ovela ja käyttää käänteispsykologiaa.

    Eli koska ennen oli kaikki kovin köyhää, niin miksi nykyään köyhällä pitäisi olla asiat yhtään paremmin. Siksipä onkin syytä leikata kaikki joutavat avustukset pois ja pistää ihmiset orjatöihin leivän vastineeksi. Pysyvät ruojat jäntevinä!

    Ja taitaapa vaurastunut metsätyönjohtajan poika pikkaisen pistää omiaankin kertoessaan köyhästä lapsuudestaan.

    Ja paras oli tuo jostain kaivettu 1900-luvun alkupuolen kuva todellisesta köyhyydestä, jolla ei ole mitään tekemistä Jussin kokemusten kanssa.

    Yhdessä kohtaa Jussi osoittaa kyllä ihan kiitettävää vilpittömyyttä ja rehellisyyttä:

    “Nostaa köyhän presidentiksi tai tehdä katuhampista leveilijän. Haloselle kävi ensin mainitusti, minulle jälkimmäisesti.”

    Että älä Jussi viitsi. Tarkoitushakuisuutesi paistaa kilometrien päähän.

    • Jussi Kuosmanen

      Kuva on otettu 5.10.1938. Äitini tunsi hyvin tuon perheen. Asui itse lapsuutensa lähes saman kokoisessa, mutta toki parempi kuntoisessa mökissä. Köyhyys oli lapsuudessani Rautavaaran pikkupirteissä vielä vahvasti läsnä.

      Tekstilläni ei ole motiivia. Se on vain kertomus siitä miten asiat lapsuudessani olivat. Se, uskotko vai et, ei voisi vähemmän kiinnostaa.

  • Jussi

    Kuosmanen kirjoittaa niin asiaa…
    Olen itse nähnyt ja kokenut köyhyyden lapsuudessa. Olin 7-lapsisen perheen vanhin, isä sotainvalidi. Maalla asuimme, vanhemmat viljelivät pientä alle 10 peltohehtaarin tilaa. Vanhemmat laittoivat meitä kouluun kansakoulun 60-luvun loppupuolella, piti asua viikot omassa kortteerissa kirkonkylällä, lauantai-iltana pääsi kotiin, kouluviikko siihen aikaan 6-päiväinen. Rahaa oli niin vähän, että ruokaa ei saanut tarpeeksi. Kouluruoka oikeastaan ainut ateria päivässä. Painoin 15-vuotiaana 38kg.
    Tästäkin kaikesta selvittiin. Kovasti, välillä kahta työtä tekemällä elätin myöhemmin perheen, hankin asunnon, kesämökin yms. Nyt vakavaraisena ja jo eläkkeellä joskus noita aikoja muistelen, mutta en niitä kaipaa, oli ne niin kovia.

Jätä kommentti

*