Köyhyyden hyytävä kosketus

Presidentti Tarja Halonen poseeraa Pelastusarmeijan köyhyyskampanjan kuvassa kurjana ja sorrettuna. Kuvan viesti lienee, että elämä voi kohdella ketä tahansa julmasti ja pudottaa hänet kadulle. Kuvassa Halosella on vähät tavaransa muovipussissa ja kasvoilla kaihoisan murheellinen ilme.

Ihan aiheellinen kampanja ja hyvä kuva. Elämä todellakin voi kolhia kenet tahansa tai tiputtaa leveilijän katuojaan. Toki se voi tehdä tempun myös toisin päin: Nostaa köyhän presidentiksi tai tehdä katuhampista leveilijän. Haloselle kävi ensin mainitusti, minulle jälkimmäisesti.

Toisessa yhteydessä Halonen kertoi Iltalehdelle:

– Helsingin kalliossa me oltiin kovin köyhiä.

Uskon. Mutta Rautavaaralla me vasta tosi köyhiä oltiinkin. Silti juuri kukaan ei kokenut olevansa.

Köyhyyden kokemusta ei muodostunut, koska rikkaita, joihin verrata, ei ollut. Rautavaara oli silloin (niin kuin on nytkin) Suomen köyhin kunta.

Meidän perhe oli rautavaaralaista keskiluokkaa. Aineellinen elintaso ehkä suurin piirtein sama kuin nykyisillä pitkäaikaistyöttömillä. Raha riitti nipin napin ruokaan ja vaatteisiin.

Tai ei olisi riittänyt, ellei ruokaa olisi kasvatettu myös itse. Luomuna. Perunat olivat pieniä ja rupisia, niin kuin aidon luomutuotteen kuuluukin olla.  Joo, en osta luomua nykyisin. Periaatteesta.

Vain isät kävivät töissä ja äidit hoitivat lapsia. Selkäsaunat koivunoksalla antoi isä, kirvelevät jäljet hoiti äiti. Se oli kasvatuksellinen työnjako. Sama käytäntö joka mökissä.

Vaatteet paikattiin uudelleen ja uudelleen. Niiden käyttöaika oli moninkertainen nykyisiin verrattuna. Eikä – herra paratkoon – ollut kirppareita. Niitä on vain rikkauden keskellä. Jos joku olisi perustanut sellaisen Rautavaaralle, se olisi ollut maailman huonoin bisnes. Kenelläkään ei ollut mitään myyntikuntoista  eikä asiakkailla rahaa

Isäukko oli metsätyönjohtaja, joten pärjättiin jotenkuten. Ukon alaisilla, metsätyömiehillä, oli tiukempaa. He saivat maksun siitä mitä saivat palstallaan aikaiseksi. Jos ikää jo oli, tai kunto huono, tilipussikin jäi laihaksi.

Jos vertaa nykyaikaan, luulen, että metsätyömiesten perheiden elintaso oli alempi kuin kenelläkään nykyisin. He olivat laihoja ja jänteviä kuin ajokoirat. Absoluuttinen köyhyys ei lihota, suhteellinen kylläkin.

Monet lapset tulivat kouluun eri paria olevat kengät jalassaan. Eväät piti tuoda sinne itse. Eväiden seasta saattoi pelmahtaa russakoita pulpetinkannelle. Niitä oli monessa talossa. Mukavan vikkeliä otuksia.

Köyhemmillä lapsilla ei ollut edes eväitä. Mutta aina joku, jolla sattui olemaan, antoi omistaan. Syksyllä jokaisen oppilaan piti kerätä kaksi litraa puolukoita koulun keittäjälle. Sellaista oli sen ajan opintotuki. Ehkä parempaa kuin nykyinen.

Jos tuon ajan rautavaaralaisten elintasoa arvioidaan omistetun kulutustavaran määrässä, niin kenelläkään ei ollut käytännössä mitään. Siis sellaista, joka menisi nykyajan kirpputorilla kaupaksi.

Tosin ei kukaan osannut vaatiakaan. Ei ollut televisiota, ei puhelinta, ei edes sähköä. Mutta oli, mitä tarvittiin. Tyypillinen perheen omaisuusluettelo oli tällainen:  Mökki (vuokra tai oma), sauna, ulkovessa tai riuku  lähipuskassa, öljy- tai kaasulamppu, kattila, kahvipannu, pari korvatonta kahvikuppia, puurokupit, kapusta, pesuvati…

Pyykkilauta avannon reunalla, vesikelkka, korvo, pokasaha, kirveskalso… ja puukko tietenkin. Jokainen mies kantoi sellaista vyöllään.

Oma pieni perunamaa oli melkein jokaisella ja poltettu tai kynnetty naurishalme. Joillakin yksi lehmä. Tosi ökyillä peräti kaksi ja jopa kanoja ja sika. Hevosiakin oli. Takkukarvaisia kaakkeja.

Rautavaaralainen fine dining: Läskisoossia, tuppipottuja, suolasärkeä, leipäpala, sintupiimää, koskenlaskijajuustoa. Tuo Koskenlaskija-juusto teki siitä fine diningin. Sellaista herkkua oli harvoin.

Jos elit yksin ja tulit vanhaksi, kuolit lahonsyömän mökkisi puulavitsalle lutikoiden joukkoon. Jos halvaannuit ennen kuolemaa, sinut ehkä vietiin vielä lahompaan vanhainkotiin. Puulavitsat sielläkin. Lutikoita enemmän, mutta hautausmaa lähellä.

Hometta ei siihen aikaan ollut maailmassa lainkaan.

Ihmiset tulivat toimeen. Pysyivät hengissä siis. Ainakin enimmäkseen. Järvet antoivat kalaa ruuanjatkeeksi ja metsät marjoja.

Ylipainoisia ei ollut. Eipä kyllä anorektikoitakaan. Onnellisia toki oli. Lähes joka pirtissä. Usein jopa hihkuttiin riemusta. Stressiäkään ei vielä ollut maailmassa. Eikä masennusta. Toki köysiä oli. Kaiken varalta.

Puute oli vallitseva olotila, ei poikkeus. Mutta sen tajusin vasta paljon myöhemmin. Sitten kun köyhyydestä valittaminen tuli muotiin.

Äitini lapsuuden tuttavaperhe asui näin. Talo oli kaivettu osin maahan. Yksi huone, reilut kuusi neliötä. Seitsemän lasta. (Kuva Veli Korkalaisen kirjasta Älä köyhyyttä, älä rikkautta anna )

Jussi Juhani

Kommentit

  • Veikko Kastinen

    Kuulun samaan Jussi Juhanin kuvaamaan metsäkansaan.
    Muutama päivä sitten oli Savon Sanomat, Aikojen takaa palstalla (en löytänyt enää lehteä) jotenkin näin: ”ihminen saa olla köyhä mutta ei neuvotn”. Perseen pyyhintään käytetiin sitä mitä oli saatavilla,ei voinut jäädä odottamaan pyyhkijää.
    Nyt on serlaa ja labia. Materiaalia siis löytyy.

  • Suvijärvi

    Niin totta, olen syntynyt 44 ja koulu oli niin köyhä
    että perunat piti kuoria lusikan reunalla, ja tämä
    oli Uudella maalla.
    Kun meille nyt kerrotaan että olemme velkaa
    Afrikalle niin mistä se velka on niskaamme tullut,

  • Irma

    Tuollaista elämä maaseudulla oli sotien jälkeen vielä pitkään aina 1950-luvulle saakka. Sodat olivat köyhdyttäneet ihmiset ja vieneet miespuoliset elättäjät sankarihautaan. Oli sotakorvaukset maksettavana ja evakot asutettavana. Minullakin oli valtion ostokortti vuoteen 1954 asti. Kunnan antamilla kumisaappailla koululaiset kulki kouluun talvellakin vielä 1950-luvulla. Tuttu tarina muuallakin Ylä-Savossa.

  • kuukkeli

    Entäs metsän riista? Sienet?

    • Jussi Kuosmanen

      Nuo unohtuivat. Teeripaistia oli silloin tällöin ja sieniä kerättiin joka syksy monta vasullista.

  • seija sanaleikkimökistään

    Hän, joka on todellisen köyhyyden kokenut, ei ole koskaan neuvoton.

  • Seppo

    Aloitin koulun käynnin 1965 ja kumikenkien ostoon haittiin kunnalta ostolupa ne tuoksuivat uutena niin hyvältä että niitten vieressä nukuttiin alussa yölläkin.

  • Jaakko Kankaanpää

    Mikäänhän ei kai estä kolumnistia ja kommentaattoreita yhä elämästä tällaista elämää, jos se kerran oli niin hienoa ja nykymaailman meno niin kovasti harmittaa.

    • Reijo Huhtakangas

      Ei se harmita, päin vastoin, siitä osaa olla kiitollinen kun on muutakin nähnyt, ja se myös vähentää turhaa valitusta.

  • Kulutusyhteiskunta "kunniaan" :o

    kaikkien pitäisi kokeilla elämää käyhänä ni ruveittais arvostamaan tätä maailman menoa vähä erillälailla. Mut huonompaan suuntaan mennään tässä hienossa kapitalistisessa maailmassa. -70 luvun palkka oli isompi ku nukupäivän duunarin palkka :)

  • Köyhyys iski kuin nuija

    Vanhempani aloittivat sotien jälkeen nollasta, mutta olivat työteliäitä, nuoria ja kekseliäitä. Vuonna -55 meillä oli uusi auto, jolla matkasimme Suomen Lappiin ja Norjaan. Turismi oli siihen aikaan lähes olematonta.
    Tulomatkalla menimme sukuloimaan Pohjois-Karjalaan. Siinä Puolangan jälkeen äiti totesi, että pitäisi käydä jostain tinkimaitoa, jotta saadaan syötyä eväät.
    Kipitimme veljen kanssa tien varresta vähän kauempana olevaan taloon kysymään, josko liikenisi ostettavaksi litra maitoa. Emäntä myöntyi ja kipitimme takaisin autolle kertomaan, että astia ja rahaa. Samalla sanoimme, että siellä on hirveän köyhää ja paljon lapsia. Vanhemmat lähtivät itse hakumatkalle ja me perässä. Meillä oli suussa purukumit. Talon lapset tuijottivat meitä silmät ympyrikäisinä ja äiti hoksasi, että hakekaapas autosta lakritsaa, karkkeja ja purkkaa lapsille. – Ihmettelimme kun kukaan ei laittanut purkkaa suuhunsa ja yksi poika sitten sanoi, etteivät olleet sellaista edes koskaan nähneet. No, veljen kanssa puhallettiin kunnon pallot ja poksautettiin. Samalla kerrottiin, että yhtä purkkaa ei saa jauhaa ikuisesti.
    Emäntä oli melkein itku silmässä ja sanoi, että heillä ei ole milloinkaan varaa ostaa lapsille karamelleja.
    Äiti otti osoitteen ja syksyllä lähetettiin iso kenkä- vaatepaketti ja karkkeja. Myös aikuisten vaatteita. Jotkut naapureistamme lähettivät omat pakettinsa. Varmaan ne tarpeeseen jaettiin, jollei kaikki käynyt omille lapsille.

    • Hjhjhj

      Meilläkin oli köyhää. Ei sentään nälkää. Usein piti vasikka teurastaa keskenkasvuisena, että saatiin vähän rahaa ja lihaa. Silti äiti teki kerrankin joulupaketin Itä-Suomen köyhälle perheelle. Osoite oli saatu jostakin lehden välityksellä.
      On totta, että lapsi ei kärsi köyhyydestä yhtä paljon, jos ympäristökin on köyhä ja jos vanhemmat eivät rasita heitä voivottelemalla asiaa ääneen. Huumorikin auttaa.
      Köyhä saa olla, mutta ei kurja, siteerasi äiti omaa isäänsä. Vaatteet on pidettävä puhtaina ja reiät parsittava.

  • Gefty

    Mikä tämän artikkelin tarkoitus oli? Aloittaa kilpailu siitä, miten köyhistä ja kurjista olosuhteista kukin on lähtenyt? Ja samalla saattaa naurunalaisiksi ne, jotka yrittävät köyhyyden parantamiseksi jotain tehdä?

    • Kääpäläinen

      Olipas typerä kysymys. Artikkeli oli tosi mielenkiintoinen kuvaus suomalaisten elämästä vielä 50 ja 60 luvulla. Hyvä on ihmisten tietää niistä ajoista. Ei se vaikuta mitään köyhýden parantamiseen. Tuntuu että naurettavista asioista valitetaan nykyisin.

      • eke

        Ne jotka eivät itse tiedä suomalaisten köyhistä ja kurjista elinoloista 40-70 luvulla pitävät nyt suurinta mölyä muiden maiden ns. hädänalaisista ja kaltoin kohdelluista ja ovat niitä Suomeen kaikin tavoin haalimassa muiden verovaroilla elätettäväksi. Kivan pulskaa ja merkkivaatetettua väkeä maahan muualta haalitaan. Huono omatuntoko kolkuttaa näillä vihervassareilla ja virkaeläteillä?

    • Jussi

      Typerä ja ainakin minua loukkaava kysymys.

      Noista köyhistä oloista on noussut lukemattomia todella hyvin pärjänneitä ihmisiä Suomessa.
      Kuulun itse näihin, toisessa vastauksessa sitä selvitin. Miksi näistä ei saisi kirjoittaa? Ne kokemukset ovat olleet kovia ja niistä on hyvä kertoa nykyajan yltäkylläisyyden keskellä.

Kommentointi on suljettu.