Memento mori!

Tätä te ette ehkä halua lukea. Kirjoitan silti. Asia on tärkeä. Tärkein sitten syntymänne. Silti yritätte olla ja touhuta kuin sitä ei olisikaan. Pelkurit.

Puhun kuolemasta. Eri tavoista, joilla viikate meitä niittää. Ja miten siihen pitäisi etukäteen suhtautua. Vain selvittämällä suhteensa kuolemaan voi ylipäätään oikeasti elää. Tarkoitan olemisen muotoa, joka on riittävän syvää ja havahtunutta, että sitä voisi kutsua Elämäksi. Pintaliitoa, tuhatta selfietä, Big Brotheria ja kaikkea krääsäkivaa en tarkoita. Enkä Salattuja elämiä.

*  *   *

Voitto oli vasta kuudentoista. Hukkui sorsametsällä lampeen. Ei osannut uida. Hänet tuotiin kylän kalmistoon hautausmaan laidalle. Me, kylän pikkupojat, olimme uteliaita. Hiivimme kalmistolle ja saimme oven auki. Katsoimme sen raosta betonilattialla makaavaa Voittoa. Sillä oli villasukat jalassa ja niistä valui vesinorot kohti ovea. Voiton kuolleet silmät olivat auki. Näky kauhistutti meitä. Juoksimme karkuun. Niin kuuluu nuoruudessa tehdäkin; pintellä viikatemiehen edessä pakoon niin lujaa kuin pääsee, mutta…

SE pysyy kyllä kannoillasi. Käy välillä kopauttamassa olkapäätä, ettet unohtaisi.

Joskus, aika kauan sitten, kaupungin omistamassa puutalorähjässä asui kaksi perhettä. Toiset ylä- toiset alakerrassa. Ystäviä keskenään. Sinä yönä portaista kuului kahdenlaista kolinaa; ensin poliisisaappaiden raskaita askelia, sitten heidän, jotka kantoivat sinkkistä arkkua.
Yläkerran viisitoistavuotias tyttö oli kuollut psyykenlääkkeiden yliannostukseen. Me, alakerran asukkaat, katselimme vaitonaisena oveltamme surupilven tihentymistä.

Parin vuoden kuluttua tytön äiti kuoli samoihin lääkeisiin ja muutaman vuoden kuluttua isäpuoli, sitten isä. Kammoan psyykenlääkkeitä.

Äitimuori (minun) kysyi aamupäivällä isäukolta, että miksi laitoit parhaimmat vaatteet päälle kesken arkipäivän. ”Koskee rintaan pirusti. Pitänee kutsua ambulanssi”, vastasi ukko – ja jäi sille tielleen. Aortta repesi jo ambulanssissa. Miehekäs lähtö. Ukko oli sellainen. Ei aikaillut, jos jotain piti tehdä.

Hyvä ystäväni, nuoruudessaan kaupungin alamaailman kuningas, silloin menestyvä taidekauppias, soitti ja sanoi joutuneensa sairaalaan. Pyysi minua hoitamaan muutaman laskunsa sillä aikaa kun parantelisi itsensä kuntoon. Lupasin. Ei parannellut. Eikä tullut sairaalasta. Pitkälle edennyt syöpä. Kaksi kuukautta toivotonta sädehoitoa ja luotetut miehet kantoivat hänet hautaan. Olin yksi heistä.

Kummipoika, lähes kolmikymppinen, löytyi yksiönsä lattialta voileipä kädessään. Oli tippunut tuoliltaan. Kuolleena. Veressä jäämiä lääkeaineista. Polttohautaus.

Erään ystäväni aikamiespoika linnoittautui kotiinsa pistoolin kanssa. Oli uhkaillut itsemurhalla. Poliisit ja omaiset piirittivät taloa ja yrittivät houkutella häntä hylkäämään aikeensa. Pam! Ei hylännyt.

Mummoni makasi liikunta- ja puhekyvyttömäksi halvaantuneena köyhän kunnan vanhainkodin vuodeosastolla seitsemän vuotta. Kuoli lopulta lonkkamurtumaan. Murtui kun hoitaja käänsi häntä vuoteessa. Niin heikoiksi voivat hapristua liikkumattoman luut. Seitsemän vuoden turha kituminen vain, jotta tulisi riittävän hauraaksi kuolla.

*  *   *

Nuo tulivat mieleen. Paljon muitakin on. Jokainen lähtö omanlaisensa; helppo ja kivuton tai täynnä sietämätöntä tuskaa.

Neljä vuotta sitten heräsin aamuyöllä närästykseen. Oli Ystävänpäivä. Närästys oli niin paha, että oli viedä tajun. Ambulanssimiehet löivät piuhat kiinni. Katsoivat toisiaan ja sanoivat: Ei närästä. Infarkti. Sairaalassa veivät juoksujalkaa toimenpidehuoneeseen. Kyselivät lähiomaista ja mikä on kivun voimakkuus asteikolla neljästä kymmeneen. Vaimo, kymmenen plus.

Monitorista näki kuinka varjoaine levisi sepelvaltimoista sydänlihakseen. Eräässä kohdassa ei levinnyt.

”Totaalitukos, en tiedä saako tätä enää millään auki”, sanoi kardiologi.

Tiesin mitä se tarkoittaa, jos ei saa auki: Henki pois tai avosydänleikkaus – jos enää ehtivät.

SE taputti olkapäälle. Kumma miten hiljainen se on. Ei puhu, on vain läsnä. Täyttää huoneen – ja sinut. Tarkkailee. Ei, ei ole kovin pelottava.

Avautui. Pallo laajensi suonen ja stentti viimeisteli työn. Monitorin kuvassa veri virtasi taas kuin nuorella miehellä. Tuska – asteikolla neljästä kymmeneen – lähentyi neljää. SE oli siirtynyt loitommaksi. Ei lääkäreiden vuoksi, vaan omista syistään.

Tiedän, ettei kukaan ole niin kärsivälinen kuin SE. Eikä niin hiljaisen kaikkivoipa. Eikä niin alati läsnäoleva. Ja aika ystävällinenkin se on, lähes lempeä. Viimeinen ja pettämättömin kaveri. Siihen kannattaa tutustua jo eläessään. Kohtaa sen sitten kuin vanhan tutun ja lähtee käsi kädessä kohti kaikkeuden perimmäisintä ja rakkaudellisinta olomuotoa: Olemattomuuden Kirkkautta.

Jos aiot todella elää, siihen riittää yksi ainoa ohje: Memento mori! (muista kuolevasi).

Jussi Juhani

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Tiedä puhutaanko samasta asiasta, mutta tein hoitotestamentin kymmenkunta vuotta sitten.

  • Simopekka

    Se on ystäväsi. Istuu kärsivällisesti olkapäälläsi, vasemmalla. SE odottaa oikeaa hetkeä jolloin kopauttaa. Mutta ei vielä, vielä ei ole aika, SE jaksaa odottaa. SE on ystäväsi ja oikealla hetkellä sinut vapauttaa.

  • Ari Niemeläinen

    En ole nähnyt, enkä tavannut kuolemaa henkilökohtaisesti, kuolleita sen sijaan pilvin pimein – töissä. On ollut lapsia, nuoria, työikäisiä ja saan kai sanoa – vanhojakin. Vanhuuteen kuolleita, sairauksiin kuolleita ja sitten se väki, jonka kuolemaan liittyy rikos tai muu oman käden oikeus tms. On ollut tuttuja ja tuntemattomia. Monen sorttisia omaisia. Jollakin vainajista ei hautajaisissa ole paikalla ainuttakaan omaista tai saattajaa meidän viran puolesta olevien lisäksi. Sitten on taas niitä vainajia, joilla on väkeä peijaisissa kappelit, kirkot ja muistotilaisuudet täynnään. Osa näistä vieraista oikeita läheisiä ja omaisia, paljon vaan sen takia paikalla, kun on joku velvollisuus tai pakko. Kuulisitpa joskus ne hiljaa kuiskitut jutut itse asianosaisesta, joka ei kuule enää mitään. Huolestunut omainen kysyy haudalta palatessa: Menikö se oikein päin hautaan? Kysymykseen olen joskus pöljänä vastannut: Jäikö pystyyn vai menikö mahalleen? Polttohautauksesta ehkä sitten joskus toiste, sepä onkin jo ihan toinen juttu. Semmoinen se on ihmisen vaelluksen päätös täällä maan päällä, mutta miten on sen jälkeen?

  • Esuli Mosuli

    Voi räkä, on tuo meikäläisen pumppu ihan terve. Mutta lieventävänä asianhaarana voimme todeta, että synnyin napanuora 2 kertaa kaulanympäri ihan sinisenä.
    Kotoin salkkarit kerran vuonna 2006.
    Joten 57V.-30min. Ei paha?

  • Tuula Kyyrönen

    Ihailen rohkeaa otettasi – elämään. Sekö se on opettanut. Rajallisuus? Ainutkertaisuus?

    Muutama sana “pisti silmääni”. Ensimmäinen opettajasi oli Voitto, omakohtainen opettajasi Ystävän päivä.
    Mitähän se mahtaa kertoa Sinulle ja myös meille, jotka olemme saaneet jakaa tarinasi?

  • Ribaldinho

    Hipihiljaa hiipuvana penkkiurheiilijana pitää todeta, että kun Jere Karalahti meni lahden taakse pelailemaan jääkiekkoa, innokkaimmat ruotsalaisfanit kuuluttivat, että kuolemalla oli kerran ollut “near Jere Karalahti -experience” ja että vei kotvasen ennen kuin tuoni toipui järkytyksestään.

Kommentointi on suljettu.