Raakalaismainen lähihistoriamme ja syrjäytetyt pojat

Poikien syrjäytyminen on viimeinkin tapetilla. Hyvä. Kun tyttöjen asiat alkavat olla jo kunnossa, on korkea aika keskittyä hetkeksi poikiin – jotka on totaalisesti unohdettu tasa-arvokeskusteluissa viimeiset viisikymmentä vuotta.

Hesari, joka lehtenä on yhtä neuroottinen kuin alkoholistivanhemmat, eli välillä lyö, välillä paijaa, on tällä kertaa poikien kannalta todella tärkeällä asialla kertoessaan, että valtavasta syrjäytyneiden nuorten joukosta suurin osa on poikia.

Samalla asialla on Iltalehti, joka kertoo vuosikymmenten takaisista poikiin kohdistuneista vääryyksistä, joita kukaan ei kadu vieläkään. Juttunsa ingressissä Iltalehti kertoo karun tosiasian edelleen vallitsevasta mielialasta: ” Suomi ei aio hyvittää raakalaismaisten koulukotien alaikäisten uhrien kärsimyksiä ”.

Haluan olla tässä keskustelussa mukana – jos sallitaan – vaikka muut, muodikkaammat,  tasa-arvohumpailut eivät meikältä kovin raikuvia aplodeja  saakaan. Jo voitetuille taisteluille ei nimittäin kannata taputtaa enää tuhannetta kertaa.

Motiivini – ja asiantuntemukseni – osallistua poikien ja miesten syrjäytymiskeskusteluun selvinnee alla olevasta tekstistäni. Jos jollekulle ei selviä, sanon jo nyt: haista…

Iltalehden jutussa lapsuudessaan kovia kokenut Pauli Heinämäki kertoo lopulta joutuneensa Pernasaaren koulukodin Leppäniemen rangaistusosastolle. Epäinhimilliseen, lähes keskiaikaiseen laitokseen.

– Se oli Euroopan ainut lapsivankila, sanoo Pauli Heinämäki Iltalehdelle. Symppaan Paulia joka solullani. Itken hänen vuokseen. Silti minun on korjattava:

– Pauli, ei se ollut ainoa. Oli myös Keravan nuorisovankila. Sielläkin pidettiin viisitoistavuotiaita poikia synkissä kopeissa kalterien takana. Minä olin siellä. Samoihin aikoihin kuin sinä Leppäniemellä.

Istuin kopin lattialla ja lauloin puun lehdelle, joka oli leijaillut kaltereiden välistä selliin: ”Mä kuolleen koivunlehden huoneeseeni hain…” Niin suurta ikävää en ole kyennyt sen jälkeen tuntemaan.

Olin silloin saman ikäinen kuin pojanpoikani iloitessaan mopokortistaan.  Lapsi siis. Painoin 48 kiloa ja elämä oli hämmentänyt minut täysin. Kerava ei hämmennystäni ainakaan vähentänyt.

Jo parin vuoden päästä olin vielä pahemmassa paikassa: Konnunsuon vankilan kellarirundissa, eli karhunkopissa. Ruuaksi sain vain vettä ja leipää. Lisäksi nautin ns. kovaapetiä, eli nukkumista betonilavitsalla ilman patjaa ja vuodevaatteita. En enää laulanut. Elämän kovettamat lapset eivät laula.

Kärsin rundissa tuplarangaistusta. Ensin oli se varsinainen rangaistus, oikeuden määräämä, ja sen lisäksi vankilanjohtaja oli lisärangaissut minua vesileivällä ja kovapedillä kieltäydyttyäni työstä, jota en jaksanut. Painoin silloin jo peräti 50 kiloa, mutta se ei vielä riittänyt lautatarhan lankkujen nostoon.

Vesileipä- ja kovapetirangaistukset poistettiin Suomen vankiloista vasta 1975. Ehdin siis nauttia nekin – ennen kuin pääsin alle kaksikymppisenä kokeilemaan katuelämää, josta olen jo aiemmin kertonut. Niin kului eräs nuoruus. Hukkaan.

Nyt kysytte, miksi jouduin vankilaan. Olin varmaan paha. En. Olin vain poika. Tämä maa oli silloin paha niitä poikia kohtaan, jotka eivät osanneet kontrolloida impulssejaan ja mielistellä aikuisia.

Kaikki alkoi eräänä aamuna pikkukylän keskikoulun käytävällä. Olimme kokoontuneet sinne päivän avaukseen. Olin kolmentoista. Rehtori pyysi minua astumaan kaksi askelta muiden eteen. Odotin, että minut palkitaan. Myönteinen huomio jännitti.

– Juhani Kuosmanen, sinut erotetaan oppilaitoksesta välittömästi. Hae tavarasi ja lähde.

Romahdin täysin. Siis sisäisesti. Ulkoisesti vain jähmetyin. Minut oli yllätetty, nolattu, häväisty, hylätty, tuomittu ja syrjäytetty samalla kertaa. Erotettu ystävistäni ja koko yhteiskunnasta kahdella kylmällä virkkeellä.

Olin kesällä hetken mielijohteesta varastanut kauppiaan myymäläautosta suklaakeksipaketin. Tykkäsin suklaakekseistä. Olin jo unohtanut koko vähäpätöisen asian, koska siitä oli kuukausia, mutta kauppias ei. Hän ilmoitti poliisille. Tämä ilmoitti koululle ja koulu halusi olla tärkeä…  ja niin virallinen prosessi jauhoi tietämättäni taustalla kuin säälimätön kone.

Kunnes tuli se kauhea aamu.

Se, jolloin rehtori katsoi oikeudekseen yllättää minut. Viedä itsekunnioitukseni ja tulevaisuuteni sekä erottaa minut ystävistä ja yhteiskunnasta. Sanalla sanoen: syrjäyttää. Ja totisesti onnistui siinä. Olin hetkessä hylkiö. Kukaan ystävistäni ei enää edes katsonut minuun, kun poistuin koululta.

Kokemus oli murskaava. Sen kovempaa en ole koskaan kokenut. En siellä rundissa, en kadulla, enkä edes muutama vuosi sitten sairaalassa infarktin kourissa. Sitä ei voita mikään. Lapsena nolatuksi ja hylätyksi tuleminen on julmuudessaan kaiken ylittävä.

Niinpä jouduin Keravalle, sitten Konnunsuolle ja lopulta kadulle.  Syrjäytetyt usein joutuvat. Kaikki rikokseni, vannon sen, olivat sellaisia, ettei niistä nykyaikana saisi edes sakkoa.  Tosin aivan kaikkia en muista, koska olin aina tolkuttomassa humalassa. Syrjäytetyt tuppaavat olemaan.

Toki yhteiskunta oli silloin toinen. Lähes raakalaismainen. Ainakin heille, joilla oli ongelmia ja otsassa leima. Minulla oli. Mutta näen kaikuja siitä ajasta edelleen suomalaisen miehen käyttäytymisessä – tai ainakin suhtautumisessa heihin.

Matka sellaisesta (minun ja Paulin kokemasta) takaisin säälliseen elämään on pitkä ja lähes mahdoton. Niin pitkä, ettei suurin osa sitä koskaan jaksa. Pauli on onnekseen jaksanut. Toivon hänelle mahdollisimman onnellista loppuelämää – ja niitä valtion rahallisia korvauksia, mitä hän jutussa toivoo.

Minulla itselläni kävi vain tsägä. Törmäsin auttajiin.

He eivät neuvoneet ylhäältä reunalta kuinka kuopasta noustaan. He laskeutuivat itse kuoppaan. Tukemaan. Tiesivät askelmat päivänvaloon, koska olivat jo käyttäneet niitä. Noustiin yhdessä. Sitä sanotaan rakkaudeksi.

Ja tässä ollaan. Oltu jo vuosikymmenet. Tanssitaan, eletään täysillä ja kirjoitellaan blogeja. Korvauksia en pyydä, eikä niitä minulle, nuorisokriminaalille, kukaan koskaan tarjoaisikaan. Veinhän ihan oikeasti sen suklaakeksipaketin. Ehkä kalleimmat keksit ikinä.

Tuo kaikki tuntuu jälkeenpäin muistellen kuin unelta, tai paremminkin sadulta. Kunnon sadussa kuuluu olla myös erityisen synkkiä kohtia, joista pelastutaan. Ilman niitä elämäntarina olisi tylsä. Useimmilla on. Siksi he itsekin ovat enimmäkseen tylsiä valittaessaan tikkua sormessaan.

Olen nykyisin sillä tavoin outo, että oikeastaan tunnen suurta kiitollisuutta kaikesta, mitä on ollut. Sen seurauksena tiedän mitä tiedän ja ymmärrän mitä ymmärrän – ja koen oivaltaneeni jotakin ihmisistä ja itsestäni. Ja uskon tietäväni miten pojan saa syrjäytettyä kaikkein varmimmin: kääntää hänelle selkänsä, jos ei toimi niin kuin kiltit tytöt ovat aina osanneet.

Jussi Juhani

 

 

Kommentit

  • Pete

    Hieno kirjoitus, kovat oli ajat….

  • James Hirvisaari

    Väkevää kerrontaa.

  • timoasko

    Hattu päästä..!

  • Kaapo

    Taas erinomainen ja ajatuksia herättävä. Suomen ainoa järkiperäinen lehtiblogisti, joka luetaan säännöllisesti täällä Kotkassakin, koska asiat aina yleismaailmallisia. Ei kovin paikallisia joten sisäistettävissä. Aina maalaisjärkisiä. Ei öyhöttöviä , feministisiä, tapaloukkaantumis vollotuksia milloin mistäkin pekasta ja pätkästä, joita liki kaikki muut suoltavat virheettömässä hyväihmisyydessään ja valkoisen heteromiehen syyllistämiskiimassaan. Se lämmittää tälläisen suurperheellisen perusduunarin ja normaalikäytöksisen isän mieltä. Tavallista ihmistä ymmärtävät järjelliset mielipiteet Virkistävää luettavaa ja vain täällä. Kiitos savolaiset :)

  • Hjhjhj

    Huh-huh. Olipa kertomus. Leppiniemen tunnen minäkin. Olin opiskeluaikoina harjoittelujaksolla Pernasaaressa. Ahdistava paikka. Iltaisin pojat suljettiin omiin huoneisiinsa lukkojen taakse. Meteli ja kiroukset kaikuivat. Mietin usein, millaisia unia he näkevät.
    Kysyin eristyssellistä. Sen sanottiin olevan turvaksi riehujalle niinkuin syli pikkulapselle. Uskalsin epäillä ääneen sylivertauksen sopivuutta. Syli on läheisyyttä, eristys on ulkopuolelle, yksin sysäänistä.

Kommentointi on suljettu.