Rakkaus

Ihan vain sen vuoksi, että edellisessä blogissani kirjoitin kiroilusta, tekee nyt mieli kirjoittaa rakkaudesta. Ette ehkä tienneet, mutta olen auttamaton romantikko.

Tiedän, että tosielämäni ja blogielämäni perusteella minut on leimattu riistäjäksi, kieroilijaksi, ilonpilaajaksi, venkoilijaksi, addiktiksi, panettelijaksi, huijariksi, rasistiksi, sovinistiksi, moukaksi, narsistiksi, rienaajaksi ja sietämättömäksi. Mikäpä siinä. Kaikkea tuota olen, paitsi rasisti. Sovinistikin vain sillä ehdolla, että se tarkoittaa naisen ja miehen erilaisuuden kunnioittamista. Mutta muut määritelmät käyvät. On mukavaa olla paljon. Kiitos.

Romanttinen puoleni voi tulla teille yllätyksenä. Myönnän, että yltiöromanttinen kiroileva rienaaja-riistäjä on hieman outo yhdistelmä, mutta vielä oudompaa on rakkauden patologia.

Mitä se rakkaus on?

Enimmäkseen oksitosiinia, ikävä kyllä.

Siis kemiaa. Juuri sen niminen intohimohormoni muuttaa sammakot prinsseiksi ja saa persjalkaisen juopon näyttämään rakastettavalta kunniallisen ja järkevänä pidetyn naisen silmissä. Oksitosiiniryöppy huumaa aivot. Vaikka edessä seisova kummajainen ei kiinnostaisi ketään muuta ihmistä koko planeetalla, niin hormoninihumalassa hoipertelevan mielestä kyseessä on ihmiskunnan rakastettavin ja kiihottavin yksilö.

Eivät ihmiset yleensä rakastu toisiinsa, he rakastuvat oman aivokemiansa aiheuttamaan euforiaan. Ja kun sen tuoma hulluus loppuu parin, kolmen vuoden jälkeen, niin suomukset tipahtavat silmiltä – ja selluliitti lähtee. Jos suostuu edes suosiolla lähtemään. Useimmiten hannaavat vastaan ja riitelevät dvd-kokoelmasta, tupperware-kulhoista ja kadonneesta ruohonleikkurista.

Oman kehon tuottama oksitosiini on samanlainen huume kuin vaikkapa opioidit, se koukuttaa. Niinpä monet etsivät aina uusia ja uusia sammakoita nähdäkseen heidät hetken prinsseinä ja prinsessoina ja tunteakseen rakastumiskiiman. Yleensä sama lopputulos: kyllästyminen ja lihava riita. Rakkaushormonin eritys lopahtaa ja edessä seisoo vuosisadan erehdys.

Olen harrastukseni vuoksi luuhannut elämäni aikana tuhansia tunteja erilaisissa tanssiravintoloissa, päivä- ja iltatansseissa ja muissa pippaloissa ja seurannut sivusta oksitosiinihuurujensa keskellä hoippuvien homo sapiens -apinoiden pariutumismenoja.

Löytävät toisensa. Kihertävät, sukivat, silittelevät ja näykkivät. Häviävät kuvioista pariksi vuodeksi leikkimään kotia. Palaavat häntä koipien välissä – mutta eri matkoissa. Hivuttautuvat vaivihkaa parketin eri reunoille kyttäämään uutta ihastusta. Se löytyy parissa viikossa – ja taas mentiin. Uudelleen ja uudelleen. Kolmekymmentä vuotta putkeen, kunnes rypyt ja nivelrikko melkein voittavat oksitosiinikoukun.

Mutta vain melkein. Sitten hengaillaan eläkeläistansseissa ja rantalomakohteiden klubeilla. Mitä luulette heidän sieltä vielä lonkkavikaisinakin etsivän? No rakkautta tietenkin. Edelleen. Sitä oikeaa. Mutta luvassa on vain nuoruuden huuman puolivelttoa korviketta. Oksitosiinia enää tihkuu entisen ryöppyämisen sijaan.

Julkkisstarat näyttävät meille esimerkkiä pikarakastumisista. Kaikkien tuntema, nyt jo seitsenkymppinen, laulajatähtönen on ilmoittanut ainakin kahdessakymmenessä eri haastattelussa viimeisen neljänkymmenen vuoden ajan: Olen avoinna rakkaudelle! Viimeksi muutama kuukausi sitten. Hän on rakastunut ehkä miljoona kertaa. Rakastunee vielä vaippojensa vaihtajaankin dementiakodissa.

Onko tuollaisessa sitten jotakin pahaa? No ei tietenkään. Inhimillistä, mutta hivenen surullista. Tuhlata elämänsä muka rakastumalla yhä uudelleen ja uudelleen – ja kuolla yksin. Kun jokainen niistä kymmenistä muuttui lopulta takaisin sammakoksi.

Tuollaisessa ei tietenkään ole kysymys rakkaudesta, vaikka onkin mukavan romanttista nimittää sitä sellaiseksi. Kysymys on narsistisesta tunnetripistä. Ihminen rakastuu omaan rakkaudentunteeseensa ja oksitosiinin aiheuttamaan intohimoon. Toinen osapuoli, se näennäinen kohde, on pikaparisuhteessa vain hetkellinen egotripin mahdollistaja – ja sitten rakkaus muka loppui. Tosiasiassa sitä ei koskaan ollutkaan.

Itsekkyys ja rakkaus eivät ilmene yhtä aikaa. Ne ovat toisensa poissulkevia. Vain toinen mahtuu samaan tilaan kerrallaan.

Oikea rakkaus ei pääty. Se ei riipu kulloisestakin hormonitoiminnasta. Ja aivan totta: Kaiken se kestää, kaiken se kärsii, eikä muistele kokemaansa pahaa. Rakkaus ei anna anteeksi, se ON anteeksianto. Rakkaus ei ole lässyttämistä, mutta syvälle silmiin katsomista kyllä. Se on sisäistä kipua toisen kärsimyksestä, iloa toisen ilosta vuosikymmenestä toiseen. Kunnioittavaa koskettelua ja ihmisen näkemistä ihmeenä. Siihen ei kuulu rakastetuksi tulemisen ruinaamista. Sille riittää, että saa itse rakastaa. Se ei koskaan vaadi vastarakkautta – ja siksi kenties sitä saa.

Jussi Juhani

Tietoa rakkaushormoneista: http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/rakkauden_molekyylit_hullaannuttavat_niin_myyran_kuin_ihmisen

Kommentit

  • lehtola

    Näin se on. Vaikka siltä näyttääkin.
    Ps. 43 vuotta papinluvalla ja parivuotta ennen sitä.

  • Ap

    Jos ollaan ja eletään vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen yhdessä, niin työssä kuin vapaalla, tuttuus kyllä häämöttää. Ymmärretään helposti mistä on kysymys vaikka toinen ohi mennessään vain jotain murahtelee. Asioiden ja tekemisten vuorovaihdannassa tulee myös riippuvuus; minulla on puolet sinusta ja sinulla puolet minusta. Kun toinen sairastuu ja menehtyy, jäljelle jääneeltä menee kerralla kaikki. ”Että te yhtä olisitte” kehotus on toteutunut mutta se – rakkaus voi olla silloin tosi kova paikka.
    Ehkä he pääsevät helpolla jotka rakastuvat ja pettyvät toistuvasti, he ovat oppineet menettämään ja luopumaan – ehkä uuden toivossa? Luopumisen taitoakin tarvitaan, tarvitsisin, toista ei voi omistaa. Loppu peleissä taidetaan alla vain lainassa toisillemme vaikka toisen menetyksessä voi tuntuakin; minunkin elämäni on nyt ohi.

  • lehtola

    Sillon, kun olin pikkupoika, niin rallateltiin runoa ”rakkaus alakaa silimistä, sieltä se siirtyy tissiin. siten se menee sellaseen paikkaan, josta se tyttö pissii.

  • Jari Holopainen

    Mielenkiintoinen loru, täytyy pitää mielessä jos kirjoitan aiheesta oman blogin. Nykyään tiede, kemia etunenässä tylsistyttää rakkauden molekyyleiksi ja atomeiksi siinä määrin, ettei muunlaisia selityksiä enää haluta kuulla. Rakkauden kemikalisaatioon voi sisältyä monenlaisia fantasioita, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Tänään sähköpostiin oli ilmestynyt mainos jossa kaupattiin testosteronia lisäävä pilleriä (ei ole sanatarkka käännös). ”Tiesitkö, että testosteronin määrä ryhtyy miehillä laskemaan 30 vuoden jälkeen”. Enpä ihmettele, jos immeiset saatetaan lopulta ihan sekaisin erilaisilla kemiallisilla yhdisteillä, kun niiden sanotaan parantavan rakkauselämää.

  • Ari Niemeläinen

    Vaikuttipa rakastumiseen mikä hormooni tai pilleri tahansa, meille monelle olisi parempi, jos ei heittäydyttäisi hetken hurmoksen valtaan. Aika ikäviä ovat seuraamukset, jotka väistämättä kohdataan pienen lemmenhurahdukseen jälkeen. Reilun 40-vuoden avioliittovuoden kokemuksella parisuhteen ylläpitäminen ei ole helppoa. Jos saman energian käyttäisi entisen parisuhteen elvyttämiseen ja ylläpitämiseen, saattaisi lopputulos olla enempi plussan puolella kun ne lukuisat kokeilut toisaalla, onko näin? Ammattini puolesta olen ollut saattamassa yhteen ties monettako kertaa jo milloin samaa sulhoa, milloin morsiota ja näissä tapauksissa aina kävi mielessä, eikö riittäisi ja olisi aika katsoa peiliin? No loppuihan sekin pähkäily, koitti kauan kaivattu eläke.

  • amor

    Mikäli pystyy onnistuneesti vaihtamaan paria säännöllisin välein, niin ei tarvitse lusia pitkiä vääränlaisesta riippuvuudesta johtuvia parisuhteta. Kärsimyksiähän ne on, jokainen myöntää.
    Mutta jos elämä on mennyt niin kuin on, niin mukava sitä on vanhana selitellä, että ”hyvin on mennyt”
    Kuka uskoo?

Kommentointi on suljettu.