Nyt on varmaan maailmanloppu tulossa, koska huomaan olevani Li Anderssonin kanssa samaa mieltä. Olen nimittäin sieluton riistäjä, eli yrittäjä, ja Li taas edustaa omasta mielestään riistettyjä, eli duunareita (joita Li ei kyllä edusta, mutta se olisi jo toisen blogin aihe). Li ei usko kiky-sopimukseen, vaan päinvastoin ehdottaa kokeiluja kuuden tunnin työpäivästä. Olen samaa mieltä – mutta eri näkökulmasta.

Mutta kikyyn… Sen keskeisin vääntö liittyi työajan pidennykseen kuudella minuutilla per päivä. Valtava mediamylly, satoja kokouksia, paatoksellisia puheenvuoroja, rukousaamiaisia… Kaikki muutaman vaivaisen minuutin tähden! Pelleilyä. Megaluokan stiiknafuulia koko juttu. Mutta viihdyttävää sen seuraaminen oli. Surullisen viihdyttävää. Niin kuin klovniudestaan tietämättömien menot aina.

Että ihan minuuttipeliksi meni Suomen kilpailukyvyn pelastaminen. Jännää.  Siinä kiikkui kansakunnan tulevaisuus hetken aivan hilkulla. Lasten ja vanhusten leipä oli jo katkolla – mutta lisäminuutit ja suomalainen konsensus pelastivat. Tulos on pöydällä.  Kiitos Jeesus tai jotain. Muu maailma on äimänä. Nyt alkoi mettä ja hunajaa virrata pohjan perukoille.

Mielenkiintoisin kysymys kuuluu silti: Miten aikuiset ihmiset saivat tuhlattua kokonaisen vuoden sopiakseen hölynpölystä, jolla ei ole vaikutusta mihinkään. Vuosi for nothing?

Kolmekymmentä vuotta työnantajana ja yleinen elämänkokemukseni kertoo minulle, että tuo ”kuusi minuuttia lisää” on farssi eikä neuvottelutulos. Se ei tuo yhtään lisäeuroa tähän maahan. Aiheuttaa vain lisävitutusta niissä upeissa työntekijöissä, jotka ovat ahkeria ja aikaansaapia jo nyt – ja useimmat yksityissektorilla ovat.  Ainakin minun yrityksissäni on pelkästään heitä.

Mihin minä työnantajana muka tarvitsen kuuden minuutin lisäpanoksen työntekijöiltäni? En yhtään mihinkään.  Tekevät parhaansa jo nyt – välillä liikaakin. Jopa venyttävät työaikaa pyytämättä, jos tehtävä joskus sitä vaatii. Eivätkä tee siitä numeroa. Minun puolestani saavat tarvitessaan myös lyhentää sitä, jos hommat tulee hoidettua. He ovat järkeviä ja motivoituneita aikuisia ihmisiä, joihin luotan enemmän kuin itseeni – joka taas olen ajoittain saamaton vätys.

Hyvät järjestöpässit: kysymys ei ole työajasta lainkaan. Kysymys on tuloksesta. Projektin tai tuotteen valmistumisesta, kuumeisen otsan viilentämisestä, vaipan vaihdosta… kaikesta siitä TARPEELLISESTA, jota varten työtä tehdään. Työ ei ole työpaikan olemassa olemista varten, vaan jonkin tehtävän suorittamiseksi. Ja VAIN siitä on kysymys. Jos riittävä tulos (tehtävä tulee suoritetuksi) syntyy vaikkapa Li Anderssonin mainitsemassa kuudessa tunnissa, niin se riittää työnantajana minulle. Ja uskon, että se riittää jokaiselle järkevälle työnantajalle.  Kun tavoite asetetaan ja se saavutetaan, niin mitä muuta pitäisi?

Asenteesta ja tavoitteellisuudesta on kysymys. Halusta tehdä hyvin ja tehokkaasti se, mitä varten on työntekijäksi lupautunut. Se ratkaisee, eikä työpaikalla vetkutellut tunnit ja minuutit. Jos työntekijä ei tätä yksinkertaista asiaa sisäistä, on parempi, että hän siirtyy huutosakkiin työpaikan ulkopuolelle.

Eli vielä kerran: Työpaikan ainoa funktio on saada jokin asia tehdyksi – ei pelkkä olemassa olo palkanmaksun tai viihtymisen varmistamiseksi. Työajan minuuttiaikatauluilla ei ole siinä ratkaisevaa merkitystä. Nykyinen seitsemän, kahdeksan tuntia on aivan riittävä, samoin vuosityöaika. Oikeastaan kuusikin riittäisi aivan hyvin. Joissakin tapauksissa jopa lyhyempi. Esimerkiksi huippumyyjä tekee (työnantajan näkökulmasta) usein riittävän hyvän tuloksen jo neljässä tunnissa. Heikompi uhraa samaan kolme täyttä työpäivää.

Julkisen sektorin avannosta-vettä-toiseen -työnpaikat ovat sama juttu. Sielläkään lisäminuutit eivät tuo euronkaan hyötyä kenellekään, mutta syy on kokonaan toinen. Suomi-järven vesi ei siitä lisäänny, vaikka huhkisivat silmät väsymyksestä suitsirenkaina. Kiky siellä merkitsee vain sitä, että hallintoportaan tärkeilevät avannontarkastajat vetkuttelevat takin päälle laittamista muutaman minuutin kauemmin ennen turhalta työmaalta poistumistaan.

Ratkaisu heidän tapauksessaan on niin ilmeinen, ettei se ääntenkalastajille tule muka mieleen lainkaan:  Julkisen sektorin hallintoportaassa noin joka toisen virkamiehen työaikaa ei pidä lisätä minuuttiakaan, vaan vähentää. Tasan nollaan. Kenkää siis.

Uskon ja tiedän, että sillä sektorilla on tuhansia ja taas tuhansia lähes piispan asemaan päässeitä käsienheiluttelijoita, jotka eivät tuota kansakunnalle muuta kuin lisämenoja, harmeja ja jäykistynyttä byrokratiaa. Varsinaista tuottavaa työtehtävää heillä ei ole. Työreformi pitäisi kokonaisuudessaan kohdistaa sinne. Pyöräyttää Martelan monisäätötuolit kohti ulko-ovea ja sanoa heippa.

Kreikkalaistyyliset olemattomien järvien huolto- ja hallintovirat pitäisi viimeinkin perusteellisesti tutkia ja niiden haltijat patistaa yksityisen puolen tuottaviin töihin – tai vaikka kortistoon. Sekin olisi halvempaa kuin maksaa turhasta. Älkääkä yrittäkö. Turhasta työpaikalla oleilusta maksetaan tässä maassa julkisella puolella miljardeja. Maailmalla samalla hallintovirkamiesten määrällä tulee toimeen asukasluvultaan viisinkertaiset maat – ja pärjäävät Suomea paremmin myös vaipanvaihdossa.

Jussi Juhani

PS. En usko äänestäväni enää koskaan. Ei yrittäjälle ole Suomessa puoluetta. Kokoomuskin valitsi puheenjohtajakseen nuljun sosialidemokraatin, vaikka tarjolla oli fiksu nainen. Joten siihen katosi viimeinenkin poliittinen oljenkorsi.