Stressihuuto

Viimeinkin psykologiassa on hoksattu jotain terapeuttisesti järkevää. Stressihuuto on sellainen. Karjumisen parantavan vaikutuksen kekkasivat  suomalaispsykologit Nina Lyytinen ja Kirsti Palonen. Onnittelut mentaalisen pyörän uudelleen keksimisestä. Meikä on hallinnut kyseisen psykotempun jo kolmisenkymmentä vuotta. Se auttaa oikeasti.

Outoon tuttavapiiriini kuului parikymmentä vuotta tyyppi, jolla oli kunnioitettava menneisyys: yli kaksikymmentä reissua hullujenhuoneella ja kahdeksan vuotta vankilassa. Hän opetti huutoterapian minulle – ja paljon muuta, mitä ei psykologian kirjoista löydä. Nyt hän on jo kuollut. Kaipaan häntä ajoittain. Hän oli yksi viisaimmista ihmisistä, joita olen tavannut. Joillakin tuska virittää aivosolut normaalia terävämmäksi, toisista tekee vain tylsimyksiä.

Tällä tyypillä oli hullunpaperit. Oli varmistanut ne syömällä vastaanotolla pari kertaa kukat psykiatrin maljakosta ja puhumalla tälle muinaista inkojen kieltä, ketšuaa. Ei hän sitä tietenkään osannut, mutta eipä osannut psykiatrikaan. Paperit irtosivat. Näytti ne minulle. Skitsofrenia paranoidis tai jotain.  Hän oli ehkä vähiten hullu, jonka olen tuntenut.

Saatuaan virallisesti hullun statuksen hän pääsi eläkkeelle, mutta kuoli menestyvänä taidekauppiaana. Mutta tämä siis sen jälkeen, kun ensin selvitti päänsä menetelmillä, joihin kuului mm stressihuutoterapia. Hän kehitti sen meitä, ystäviään, varten, jotka olimme hulluja ilman virallisia papereita ja halusimme tulla tolkkuihimme. Viimeinkin. Vuosikymmenten turhien pyristelyjen jälkeen.

Kokoonnuimme useita vuosia lähes joka ilta savuiseen luolaan, entiseen hevostalliin, jossa terapoimme toisiamme. Istunto meni jotenkin näin: Kaikki muu oli sallittua, mutta ei fyysinen väkivalta. Tupakkaa sai vetää sormet keltaisina ja kiroilla juuri niin paljon kuin osasi. Kirjoittamaton sääntö määräsi, ettei kukaan koskaan käytä mitään kuulemaansa jälkikäteen lyömäaseena toista vastaan eikä ikinä kerro kuulemaansa ulkopuolisille. Se sääntö piti.

Niinpä kerroimme itsestämme ne kaikkein arimmat ja paskimmat asiat ja luonteenpiirteet toisillemme ja huusimme sen päälle naamat punaisina. Vittuilimme, karjuimme ja herjasimme toisiamme ja hakkasimme tuoleja paskaksi. Kaivoimme näkyville kaiken sen vihan, saastan ja häpeän, minkä keskellä jokainen meistä oli yksinäisenä rämpinyt luullen olevansa ainoa laatuaan tässä maailmassa. Lopulta, aamuyön tunteina, kiemurtelimme lattialla lähes tappavan naurun kourissa, kun joku oli onnistunut kertomaan itsestään tosi nolon jutun.  Se terapia oli supertehokasta.

Toivuimme kaikki ja solahdimme yhteiskuntaan kukin tavallamme. Me, jotka siitä porukasta olemme vielä elossa, tapaamme silloin tällöin. Meistä tuli läheisimpiä kuin sukulaisista. Olemme mafiaveljiä ja sisaria, mutta hyvässä. Monet meistä tekevät jatkuvaa työtä kaikkein kurjimpien hyväksi, mutta ilman rumpujen pärinää – vaikka tarvittaessa osaamme todella karjua.

Lyytinen ja Palonen käyttävät terapiassaan myös luonnon valtavaa vaikutusta ihmiseen. Sekin on hieno oivallus. Tosin tuttu ainakin meille maalla kasvaneille vanhemmille suomalaisille. En tiedä rauhoittavampaa elementtiä kuin suomalaismetsä. Kun astun sinne, naks. Aivot asettuvat hetkessä täysin stressittömään asentoon. Kysymys ei ole mistään metsän ”lumouksesta”, vaan juuri päinvastaisesta. Metsässä kaikki on aidosti totta. Ja sen tuntee. Sieltä puuttuvat ihmisen harhat: pyrkiminen, tavoittelu, juoniminen, sosiaalinen peli ja kaikki se paska. Siksi se rauhoittaa. Siellä kaikkeus on läsnä. Tosiolevainen, joka on miljoona kertaa enemmän kuin kaikki ihmisen kumartamat jumalat yhteensä.

Luonnon kokemisen taitokin piti opetella uudelleen. Lapsuuden luonnollinen kyky rauhoittua metsän sylissä oli kadonnut kaiken sen päämäärättömän melskeen jalkoihin, jota minua paremmat ihmiset pilkkaavat facebook-statusten ”kovaksi elämäm kouluksi”. Joillekin se on oikeasti kova. Jos on riittävän kova, niin vain huuto auttaa.

Jussi Juhani

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Kiitos antoisasta jutusta. Tuli mieleen muuan 70-luvulla esiinnoussut terapiamuoto, primaaliterapiaksi kutsuttu, jossa siinäkin saattaa huuto päästä.

    Aiheesta on olemassa kirjakin nimellä Huuto sisimmästä. Huutaminen ei liene hoidossa pääasia, mutta hoidon avulla muistelen päästävän yhteyteen varhaislapsuuden ja tätä edeltävän ajan hylkäämiskokemuksiin. Huuto toimisi eräänlaisena siltana tämän hetken ja menneiden ahdistuskokemusten välillä, ja jonka jälkeen ahdistusta voisi ryhtyä käsittelemään tässä hetkessä.

    Edellä sanottu perustuu muistiin ja voi olla mahdollista, että olen käsittänyt asian väärin.

  • Jari Holopainen

    Kävin Hietsussa hautausmaalla viettämässä terapeuttisen hetken. Mieleeni muistui pohdinnat vuosituhannen vaihteen jälkeen, johon Janovin Huuto sisimmästä kirja liittyi keskeisesti. Noihin aikoihin virastoissa ryhtyivät vartijat yleistymään ja huutamisesta tuli epäsuosittua. Saattoi joutua jopa rautoihin.
    Olin myös mukana eräässä mielenosoituksessa ja ihmettelin sen menoa. Siirryttiin paikasta toiseen sekalaisena laumana suht hiljaisena porukkana.

    Ryhdyin sitten miettimään, eikö mielenosoituksissa voitaisi mennä muodossa ja käydä huutamassa? Sovelsin ajatusta Janovin kirjasta, josko sen avulla syntyisi jonkinlainen yhteys osapuolten välillä. Myöhemmin on käynyt ilmi se, että huutaminen on Suomessa lähes pyhä asia. Sitä pidetään ehkä häviämisen merkkinä saati jos erehdyt virkailijalle ääntäsi korottamaan, vuorovaikutus päättyy useimmiten siihen.

    Saa ihan omassa rauhassa vuorovaikuttaa. Tässä kontekstissa ymmärrän sitäkin, on parempi mennä metsään huutamaan.

    Mielenosoituksetkin ovat muuttuneet vuosien varrella. Paras esimerkki oli taannoinen maanviljelijöiden marssi Senaatintorille. Huutamisen jälkeen huudatettiin lopuksi traktoreita – sillä seurauksella, että rahaa alkoi tilille tulemaan.

  • plokkariukki

    Eikö Jussi noi nykyiset eri joukkuepelien katsomot ole noita (humalaisia ja stressaantuneita yms.) huutajia turvoksissa. Niin isät, äidit, sukulaiset, kummit ja kaimatkin huutaa ja haukkuu vastustajia ja välillä omiakin. Kyllä stressi lähtee, paitsi siltä huudon kohteelta.

Kommentointi on suljettu.