Liikenneministeri Anne Berner haluaisi autoilijat tiukkaan valvontaan.  Pitäisi digitaalisesti kirjaa heidän liikkumisistaan ja lähettäisi laskun, jos poistuu liian kauaksi kotoaan. Onnittelut Bernerille. Hän vie valtiollisen ahneuden uudelle tasolle. Sanon sitä maantieryöstöksi. Mutta mikä ettei. Kunhan vain ei tule asentelemaan autooni mitään tarkkailuhärpäkkeitä. Jos, niin heitän mäkeen heti eka mutkan jälkeen.

Helsingin vihreät suunnittelevat käytännössä koko kaupungin sulkemista autoilijoilta. Ilmeisesti tekeillä on pyöräilijöiden paratiisi. Onnittelut heillekin. Täydellisestä pöljyydestä.

Koska olen pesunkestävä riistäjä, vien Bernerin ajatuksen tappiin. Vaadin liikkumisperusteisia väylänkäyttömaksuja myös pyöräilijöille – noille pakkasen puremille huimapäille.

Koko pyöräilyvillitys on matkittu Hollannista ja Tanskasta, eli maista, joissa a) ilmasto on sille paljon suotuisampi b) ihmiset vetävät niin paljon kannabista, että korvissa suhisee valmiiksi. Jos myös Suomesta halutaan tehdä pyöräilijöiden paratiisi, joudumme muokkaamaan a) ilmastoamme lämpimämmäksi b) lisäämään kannabiksen käyttöämme. Uskon, että ensimmäiseen kohtaan vihreillä on olemassa jo suunnitelma ja toinenkin on heille ihan mieluisa.

Itse taas näen, että ellei pyöriin kehitetä lämmitettyä hyttiä, en katso sen olevan varteenotettava liikkumismuoto niille, joiden päänupissa on jotain paleltuvaa. Tämä koskee tietenkin vain talvikuukausia. Niitä on Suomessa noin kymmenen.

Asun Kuopiossa, mutta B-asuntoni sijaitsee Helsingin Kampissa, melkein sen pyhän pyöräilyrotkon reunalla. Jos ammattini olisi pyöräilyliikenteenlaskija ja tienestini perustuisivat havaittuihin suoritemääriin, olisin rutiköyhä. Kummassakaan kaupungissa ei ole marraskuun ekaviimojen jälkeen juuri kettingin natinaa kuulunut.

Kuitenkin molemmissa kaupungeissa tehdään autolla ja vastaavilla järkevillä liikuntamuodoilla eteneminen lähes mahdottomaksi kaavoittamalla kadut, tai paras osa niistä, pyöräteiksi ja kävelykaduiksi. Mannerheimintie on autoilijan näkökulmasta enää surkea kujarääpäle verrattuna entiseen avaruuteensa. Lisäksi sen nopeusrajoitus on alennettu tasolle, joka ei aiheuta pyöräilijöissä kateutta – niissä kolmessa samettihousuisessa  viherheppulissa, joilla ei ole pakkasessa mitään menetettävää.

Kuopiossa asiat ovat vielä pahemmin. Toria ei voi lähestyä enää autolla ollenkaan. Tosin ei sitä uskalla tehdä juuri jalankaan. Pääkävelykadulla (jolla ei voi kuin kävellä, koska kauppoja ei ole) seisoo ehkä maailman luotaantyöntävin taideteos, Oksapoika. Se kuvaa mitä ihmiselle tapahtuu, kun ajaa aivot hyyhmässä fillarillaan kaselikkoon.  Karahkat lävistävät kehon ja keväällä mahanahkasta puskee versoja.

Maailman pelottavin patsas – ja ehkä yksinäisin

Osin juuri Oksapojan takia olen hankkinut Helsingistä asunnon. Pelkään tapaturmaisesti kuolleiden pyöräilijöiden näköispatsaita. Ne tunkevat painajaisiini, joissa minut pakotetaan polkemaan tankopyörällä räntäsateessa kohti Kuopion toria. Ei armahdeta, vaikka vetoan eturauhasvaivoihini, jotka pahenevat märän satulan painaessa kiveksiäni. Herään siihen, kun tipahdan tangolle.

Kesäpyöräily on kyllä kivaa. Mutta siihen se jääkin. Helsingissä kolmeen viikkoon, jotka sään puolesta ovat siedettäviä, Kuopiossa viikkoon.  Se on itse asiassa niin kivaa, että siitä voisi verottaa erikseen. Vinkiksi vaan Anne Bernerille tämäkin.

Pyöräilijöiden reitit pidetään verovaroin auki myös talvella. Toki aivan turhaan, mutta sitä ei saa ääneen sanoa, koska valtuuston viherheppulit saavat hepulin. Niinpä katson, että mikäli autoilijat joutuvat maksamaan autoilustaan ajettujen kilometrien mukaan, sama ulotetaan koskemaan myös pyöräilijöitä. Sitä kutsutaan yhdenvertaisuudeksi. Tosin koko Bernerin ehdotusta pitäisi kutsua hulluudeksi, mutta se on jo eri asia.

Jussi Juhani

Kuopion suosituin kävely/pyöräilykatu keskellä talviyötä eli klo 16.30. Ennen kadulla kuului jatkuva moottorin hyrinä ja rahan kilinä, kun autoilevat asiakkaat rynnivät liikkeisiin.