Turhuuden huikaiseva kauneus

Eräs ystäväni kirjoitti FB-sivullaan olevansa maailman turhin ihminen. Lohdutin häntä ja kerroin, että niin olen minäkin – ja kaikki muut. Muut eivät vain uskalla kohdata sitä ajoissa ja joskus siitä tulee heidän elämänsä syvin tragedia. Olen mielelläni täysin turha jo nyt. Ja olisin turha, vaikka en sitä ymmärtäisikään. Onneksi enimmäkseen ymmärrän. Mikään ei ole niin kaunista kuin oman turhuutensa tajuaminen.

Turhuuden vastakohta on tärkeys. Tarkemmin: oma tärkeys. Sen kanssa mesoaminen on kuin laittaisi luudan jalkojensa väliin ja kuvittelisi lentävänsä. Kun sellaisen vempeleen kanssa pomppii paikoillaan riittävän tomerasti, niin viimein korvissa suhisee ja luulee olevansa matkalla johonkin tärkeään kohteeseen. Tosiasiassa matka ei etene lainkaan. Rypyt vain lisääntyvät ja perse hiertyy. Eikä sellainen ole enää ollenkaan kivaa.

On muka hienoa ja terapeuttista, kun nykymaailmassa ei sallita turhuuden kokemusta. Jos sellainen tulee, se lääkitään pois. Se on kuin surmaisi satakielen ennen sen laulamista. Jotain uutta oli syntymässä, mutta se tapettiin kohtuun.  Turhuuden kokemus on nimittäin totuuteen törmäämistä – ja ainoa asia, joka ei vahingoita ketään, on juuri totuus.

Tärkeyden näkökulmasta kaikella on muka syvä tarkoituksensa ja mystinen merkityksensä – ja minä itse olen tietenkin noiden tarkoitusten ja merkitysten kohde. Kakkaa. Tosiasiassa kyseessä on apinanarsistinen olotila, joka koostuu silkasta ajatustöhnästä: Henkisestä pönäkkyydestä, komeista titteleistä, näennäisestä vallasta, nähdyksi tulemisen ruinaamisesta, oikeassa olemisen hingusta… Siis suunnattomasta paskantärkeydestä.

Jos kaikki tärkeän minän naurettavat halut eivät tyydyty, ruikutus alkaa. Ja niin kuin tarkkakorvaisimmat kuulevat, maailma on sillä täytetty. Valitus on ihmiskunnan lakkaamatonta taustakohinaa. Egot vonkuvat ainaista puutettaan ja huomionkipeyttään – haluaan olla tärkeitä. Ja narsistisimmat haluavat lisäksi taivaaseen. Ikitärkeyteen. Huh huh. Luudan varret hankaavat jalkovälit vereslihalle ja he vai jatkavat haluamistaan.

Tuo itsetärkeyden näkökulma on toki perverssillä tavalla kiehtova: Tunne, että juuri tässä istuu merkittävä olento, saa ihon kananlihalle silkasta itserakkaudesta. Kaikki mitä minun rauhaani kuuluu, on maailman huomionarvoisinta asiaa ja muiden on parasta tietää se. Samalla sitä kerjää lapsen tavoin muilta tärkeilijöiltä oman ainutlaatuisuutensa tunnustamista: arvosta minua, please, niin minä arvostan sinua tai ainakin feikkaan arvostavani ja peukutan Facebookissa.

Säälittävää. Katsokaa simpansseja luontodokumenteissa. Ne tekevät sen tyylikkäämmin. Kerjätessään lajitovereiltaan rapsutuksia, ne samalla napsivat loiset suihinsa naapurin turkista. Sellainen on paljon hyödyllisempää kuin ihmisapinoiden tapa ripustella toistensa rintapieliin peltisiä prenikoita tai jaella kunniakirjoja ja arvonimiä. Todellisuudessa neuvos on synonyymi ketkulle ja akateemikko fakki-idiootille. Ja kuinka ylpeinä pukeutumaan oppineet apinat niitä toisilleen esittelevätkään!

Turhuuden oivaltamisen näkökulma on tuollaisesta vapaa. Se tunnustaa tosiasiat: Kosmos ei ole kiinnostunut minusta tippaakaan – eikä kenestäkään muustakaan. Ei, vaikka kuinka heiluttelisin käsiäni kirkon kattoluukusta ja hihkuisin kohti taivaita. Miten helpottavaa. Kosminen silmä ei vahdi tekemisiäni, ei kyylää eikä kyttää. Olen vapaa. Saan erehtyä mielin määrin.

Toiset ihmiset kiinnostuvat minusta lähinnä silloin, jos hyötyvät siitä itse. Jos väittävät rakastavansa, heidän hyötynsä ja palkkionsa on se miellyttävä rakkauden tunne, jonka he itse kokevat. Kieroa. Kun ymmärtää rakkauden itsekkyyden, voi nautiskella siitäkin estoitta. Sen kauneus on väliaikaisuudessa, ei pysyvyydessä. Toki se voi kestää läpi ihmiselämän, mutta joka väittää ihmiselämää pitkäksi, ei ymmärrä matematiikan lisäksi juuri muutakaan.

Merkitystäni ihmisolentona en voi turhuuden näkökulmasta riittävästi vähätellä. Jokainen muurahainen on yhtä tärkeä kuin minä. Ja koska niitä on huomattavasti ihmisiä enemmän, ne yhdessä hakkaavat tärkeyskisassa koko ihmiskunnan – ja kuitenkaan nekään eivät oikeasti ole tärkeitä lainkaan. Kunhan vaan ovat. Miellyttävän sattuman oikusta kuten minäkin. Mutta erittäin kivoja ne ovat. Muurahaisten tarkkailusta voisi periä maksun, se on niin viihdyttävää. Olen ollut huomaavinani, ettei niillä ole oikeusistuimia eikä moraalilautakuntia, silti tekevät ihan kelpo kekoja.

On lohduttavaa ymmärtää, ettei maailma toimi oikein eikä väärin, vaan pelkästään toteutuu. Jos riittävän suuri meteoriitti jysähtää telluksen niskaan tai Trump ja Putin painavat nappejansa, niin ei auta loitsu eikä rukous. Kaboom! Siinä meni kirkot, papit, paavit, mullahit ja rahvas. Taivas peittyy turhuuden jäänteisiin. Prenikat helisevät kylkiluun kappaleiden joukossa ja kunniakirjat lepattavat omistajiaan ehjimpinä. Elollisista ehkä vain murkut jäisivät jäljelle. Nuo armoitetut selviytymisen mestarit, zen-otukset.

Toteutuminen on se juttu. Maailmankaikkeus toteutuu juuri niin kuin kulloinkin tapahtuu. Ihmisen osa on toteutua siinä mukana. Aivan kuin voikukan keväällä: kukoistaa hetken tavallaan – ja muuttua pian haituviksi. Ne leijailevat keveästi. Leijaileminen on hienoa, mutta ei kovin tärkeää. Mikään ei ole.

Älkää etsikö jumalaa, etsikää totuutta. Tehkää siitä jumalanne. Antakaa sille nimeksi Turhuus. Kun teette sen, takaan: Onnenne on ylitsevuotavainen – tai ainakin koette niin syvän masennuksen, että lakkaatte uskomasta luutaa lentovälineeksi. Ja se on äärimmäisen terapeuttista.

Jussi Juhani

Kommentit

  • Törnqvist

    Tutkitaanpa hieman väitettä “Kosmos ei ole kiinnostunut minusta tippaakaan – eikä kenestäkään muustakaan.” Mikä on sen sisältö? Onko niin, että kosmos voisi periaatteessa olla kiinnostunut sinusta ja minusta ja muista, mutta me emme nyt vain satu kiinnostamaan “sitä”? Vai tarkoitatko, että kosmos ei kykene olemaan kenestäkään kiinnostunut, koska se on kaikesta inhimillisistä ominaisuuksista tyhjä, “persoonaton”? Jos tarkoitat jälkimmäistä, väitteesi on mieletön, koska “kosmos” ei silloin muodosta tuollaisessa virkkeessä mielekästä subjektia. Jos minä esimerkiksi väitän, etten ole kiinnostunut valssista enkä mistään muistakaan tanssilajeista, se ei tarkoita ettenkö minä voisi olla niistä kiinnostunut. Mutta jos väitän, että puolen litran purkkiin säilömäni ilma(patsas) ei ole kiinnostunut minusta (eikä sen puoleen sinustakaan), en käytä suomen kieltä mielekkäästi. Eivät minusta ole kiinnostuneita Oulun lääni, Jupiterin kiertorata, Mariaanien hauta, ponnekaasut, mustat aukot, magneettivuot, elektronit, korkeapaineet, Higgsin bosonit eivätkä sorkkaraudatkaan. Miksi tämän tulisi olla niin järkyttävä uutinen? Jos pidän täysin mielettömänä pohtia puolen litran ilmapatsaan kyvyttömyyttä olla minusta kiinnostunut, millä logiikalla tuo pohtiminen muka muuttuu asteittain mielekkääksi, kun laajennan tilavuuden puolesta litrasta universumin kokoiseksi? Jos puoli litraa ilmaa on minun ja minun kiinnostavuuteni kannalta yhtä kuin EI-MITÄÄN, silloin sitä on myös koko eloton universumi kaikessa laajuudessaan. Eli tilanne onkin tällä logiikalla päinvastainen kuin mitä väität: tärkeyden näkökulmasta “kaikella” nimenomaan ei ole tarkoitusta eikä syvää merkitystä, vaan ainoastaan ja vain minulla, joka kykenen tarkoitusta ja merkitystä kokemaan ja noiden sanojen merkityksen ymmärtämään. Tästä ainoasta mielekkäästä näkökulmasta katsottuna (muut kun ovat kirjaimellisesti mielettömiä, koska niiden esittäjä on ottavinaan “kosmoksen näkökulman”, kosmoksen, jossa ja jolla ei ole mieltä) virke “Kosmos ei ole kiinnostunut minusta tippaakaan – eikä kenestäkään muustakaan” on yhtä mielenkiintoinen, säväyttävä ja uutisarvoinen kuin “Kahdeksan bofoorin itätuuli ei ole minusta kiinnostunut tippaakaan – eikä kenestäkään muustakaan.” Se, että kosmos on meihin verrattuna niin kovin vanha (lähes 14 miljardia vuotta) ja suuri (halkaisijaltaan melkein sata miljardia valovuotta), ei tee siitä yhtään merkityksellisempää – se on yhtä tyhjä merkityksistä eli merkityksetön kuin on puolen litran ilmapatsas. Merkitystä on vain niillä, jotka kykenevät kokemaan itsensä merkitykselliseksi ja ymmärtämään, mitä tuo sana tarkoittaa. Ja tietenkin kaikilla niillä, joita me merkityksellisinä pidämme.

    • Jussi Kuosmanen

      Törnqvistia kiusaa virke ”Kosmos ei ole kiinnostunut minusta tippaakaan – eikä kenestäkään muustakaan”. Hänen mielestään ”väite” on mieletön, koska myöskään Törnqvistin puolen litran purkkiin säilömä ilma ei kykene kiinnostumaan kenestäkään.

      Olisin Törnqvistin tavoin yhtä kiusaantunut, jos joku saarnaisi ihmiskurjille pelastusta vetoamalla kädessään olevaan puolen litran purkkiin, johon sanoisi vanginneensa ihmisiä tarkkailevan ja heidän tekojansa punnitsevan hengen.

      Kiusaantumiseni hieman vähenisi, jos paikalle saapuisi hölmöläissatujen viisas Matti ja sanoisi:
      – Rauhoittukaa. Se on vain ilmaa. Kaasuja.

      Toki lähtiessäni tietäisin, että Matin sanoista huolimatta osa kuulijoista epäilisi, josko purkissa sittenkin on heitä tarkkaileva henki. Sen jälkeen he olisivat varovaisia puolen litran purkkien kanssa.

      Opastaisin Törnqvistia sen verran, että virkkeeni ”Kosmos ei ole kiinnostunut minusta tippaakaan – eikä kenestäkään muustakaan” ei ole filosofisesti pohdiskeltava väite lainkaan. Onpahan vain yksi turha sanalätinä muiden lätinöiden joukossa – viittaa lähinnä ihmisten naiiveihin uskomuksiin heitä alati tarkkailevista taivaallisista meninkäisistä. Hyväsydämisen Matin yritys rauhoittaa hölmöläisiä.

      Törnqvistin rakastama wittgensteinilainen kielipeli on kyllä viihdyttävää, muttei kovin hyödyllistä. Toisaalta onko ylipäätään mikään hyödyllistä, jos kaikki on turhaa?

      • Törnqvist

        Ok, jos heittosi oli kritiikki menninkäisuskovia vastaan, silloin se on perusteltu. Mutta juuri siksi, että se on perusteltu, jatkoväittämäsi “Merkitystäni ihmisolentona en voi turhuuden näkökulmasta riittävästi vähätellä” on täysin järjetön, koska tuollaista “turhuuden näkökulmaa” ei ole olemassa. Jotta jotakin voi vähätellä, tuolle vähättelylle tulee olla peruste, näkökulma. Sinulla sitä ei ole. Kaiken turhaksi julistaminen puolestaan edellyttää sellaisen metafyysisen vuoren huipulle kiipeämistä, että peyotea vetänyt Reinhold Messnerkin olisi moisesta ihmeissään.

  • 44 Syskyj

    Matto lähti altani että heilahti.
    Eikö näin korkealentoista aivojumppaa voisi hyödyntää
    käytännönläheisempiin ongelmiin. Ehkä on lähdettävä
    pohjalta, vai lehdetäänkö tässä kaiken yläpuolelta.
    Sekä Kuosmanen että Törngvist antavat lopussa toivoa
    meille tavistallaajille.

    • Törnqvist

      Pointtini on se, ettei “turhuuden näkökulmaa” ole olemassakaan. Tuollaisen käsitteen käyttäminen on yhtä (tai itse asiassa paljon vähemmän) mielekästä ja reilua kuin väittää, että kykenee muka pohtimaan, miltä ilman silmiä syntyneen ihmisen näkökulmasta maailma näyttää. Kun toimittaja uteli aikoinaan Frank Zappalta, kuinka tämä halusi itseään muisteltavan sitten, kun hänestä aika jättää, Zappa vastasi: “En mitenkään. Mitä järkeä tuossa kysymyksessä on?” “Turhuuden näkökulmasta” toimittajan kysymyksessä oli hyvinkin paljon järkeä, ja vielä enemmän järkeä olisi ollut kysymyksessä, kuinka Zappa halusi muistella jälkeen jääneitä sitten, kun oli lakannut olemasta. Mitäköhän Zappa olisi siihen tuumaillut? Jos minä pyydän jotakuta ilmaisemaan lauseen “Turhuuden näkökulma on hieno filosofia” englanniksi niin, että hän saa käyttää ainoastaan suomen kieltä, voiko minua ottaa vakavasti? Yhtä vakavasti otettava ja mielekäs on virke ”Kosmos ei ole kiinnostunut minusta tippaakaan – eikä kenestäkään muustakaan.”

  • Tauno Puolitaival

    Kiinnostuminen lienee täysin inhimillinen käsite ja ymmärrettävissä vain siitä näkökulmasta. Turhuus ja tärkeys soveltuvat myös mekaanisten prosessien yhteyksiin. Törnqvistin väite “Jos puoli litraa ilmaa on minun ja minun kiinnostavuuteni kannalta yhtä kuin EI-MITÄÄN, silloin sitä on myös koko eloton universumi kaikessa laajuudessaan ” ei ole loogisesti pätevä. Ihmisen aivoihin sovellettuna voisi samalla logiikalla väittää, että jos yhdellä hermosolulla ei ole merkitystä jonkin suhteen, niin silloin ei ole koko aivoillakaan.
    Tieteen tekijät pohtivat ihan vakavissaan, mikä on älykkyyden merkitys kosmoksen kannalta ja väittävät, että universumi on kvanttitietokone, jossa jokainen alkeishiukkanen käsittelee informaatiota. He pitävät väitettä “kosmos ei ole kiinnostunut minusta” mielekkäänä ja ehkä totenakin yksittäisen ihmisen ollessa kyseessä. Kun otetaan koko ihmiskunta ja mahdolliset älykkäät alieenit huomioon, niin…?

    • Törnqvist

      Olet oikeassa tuossa loogisuus-asiassa. Julkilausumaton taustaoletus päättelyssäni oli se, että tietoisuuksia esiintyy ainoastaan biologisilla olennoilla. Ja pointti oli tietenkin se, että universumin ei-tietoisuutta ja merkityksettömyyttä ei muuta miksikään universumin laajuus ja ikä. Jokin ei-biologinen, ei-tietoinen ei muutu tietoiseksi olemalla hirmu iso. Tauno varmaan heität pari linkkiä, joissa tieteen tekijät väittävät universumin olevan kvanttitietokone.

      • Tauno Puolitaival

        Seth Lloyd on kirjoittanut kirjan Programming the Universe, jossa idea esitellään. En tiedä, onko asiasta suomenkielistä kirjaa. Tietoisuutta ei liene toistaiseksi selitetty niin hyvin, että voisi ehdottomalla varmuudella väittää sen olevan pelkästään biologisten olioiden ominaisuus. Ihmisten kanssakäymiseen tarkoitettujen käsitteitten liittäminen kosmokseen on toki vähintään epäilyttävää. Sitä harrastavat myös huippufyysikot ja -kosmologit, joten Kuosmasen erehdyksen voi antaa anteeksi. Paul Daviesin kirjassa Kultakutrin arvoitus tämmöiseen sorrutaan.

  • MasaLänsirannikolta

    Varsinkin itsenäisyyspäivän aikana peltiprenikat ja tittelit ovat kovaa huutoa.Jussi on ateistiksi viisas mies,ehkäpä viisain.Luen aina netistä SS:n sivut ja ensiksi Jussin tönäisyt aina oikeassa oleville hienopierueliitille.

Kommentointi on suljettu.