Viime viikon perjantaina 6:30 raastettiin minut ihanan kepoisesta unimaailmasta puhelimen ruvetessa soimaan vaativasti toitottaen aamunkoiton saapumista. Luvassa olisi tämän kevään lukukauden viimoinen tentti. Viimein kello 13:15 sain kuulla ”Differentiaalilaskenta ja sovellukset”-kurssin menneen kehuttavasti läpi ja varmuuden kaivatun vapaan alkamisesta toisinaan loputtomaltakin tuntuvasta luento-, case- ja tentti-urakasta. Nyt sitten olisi ensimmäinen vuosi opiskeluja yliopistomaailmassa takana. Ei se mikään maailmanmenoa mullistava uutinen sinällään ole, sillä onhan sitä jo toistakymmentä vuotta tullut yhtäjaksoisesti valtion koulujärjestelmässä pyörittyä. Vielä olisi ainakin neljä vuotta virallista opiskelua jäljellä. Elämän mittainen sivistystyö ei kuitenkaan lopu siihen, vaan uuden oppiminen ja kokemuspankkiin talletusten tekeminen jatkuu aina hautaan asti. Saan olla todellakin kiitollinen tästä saamastani oikeudesta kartuttaa osaamistani niin elämän akateemisella kuin sosiaalisellakin puoliskolla.
Vuosi ja neljä päivää sitten odottelin kauppatieteen valintakokeen alkamista hämyisässä ja tukahduttavan kuumassa Etu-Töölön lukion käytävässä yhdessä muiden kaupalliselle uralle pääsystä haaveilevien kokelaiden kanssa. Suunnilleen kuukauden kuluttua kokeen suorittamisesta postilaatikkoon kolahti paksu kirje Lappeenrannasta, olin päässyt sisään Saimaan rannalla sijaitsevaan LUTiin. Muutto uudelle, suhteellisen vieraalle paikkakunnalle Etelä-Suomeen, itärajan läheisyyteen jännitti, hirvitti ja suoraan sanoen kauhistutti. Silti odotin koulun alkua ja syyskuuta malttamattomana.
Vuosi kului todella nopeasti, ajankulu hämärtyi jo ensimmäisten viikkojen aikana. Uusia, ihania kavereita löytyi alun ylidramaattisista ennakkoluuloista huolimatta. Yksin asumisen kauhukuvat laantuivat ja opin rakastamaan omaa tilaa sekä vapautta kulkea miten huvittaa. Kliseisesti sanoen: vapaus tuo myös muassaan vastuuta, minkä huomasin ensimmäisten koulutöiden dedisten alkaen lähestyä uhkaavasti. Kaikki kuitenkin sujui mitä parhaimmalla tavalla kaikista haasteista huolimatta, jopa niistä joita ei olisi koskaan osannut omalle kohdalleen aavistaa tulevan.
Savolainen alkuperä yhdessä (liiallisen) ylpeyden juuristani kanssa aiheutti ja aiheuttaa mitä luultavimmin jatkossakin hyvinkin jännän äärelle vieviä tilanteita. Suurin osa uusista kavereistani ja muista opiskelijoista tuolla etelän ihmemaassa on pk-seudun kasvatteja. Heille osa sanoistani tuotti tuskaa ymmärtää. Hilpeitä hetkiä seurasi puhuessani uppuroinnista umpihangassa, räveksityn näköisistä vaatteista sekä esiintymisen epämiellyttävyydestä, koska omin sanoin: ”Kaikki kahtoo”. Myös Kuopio kaupunkina tuntui olevan hämärä käsite monelle. Ensimmäisten viikkojen aikana minulta jopa kysyttiin jopa, että onko meillä täällä liikennevaloja?! Toinen rohkeni tiedustelemaan kuulemaansa väitteen todenperäisyyttä: ”Onko Kuopiossa oikeasti yliopistoa?” Monella tuntui olevan median luoma kuva Savon sydämestä pienenä maalaiskaupunkina, jossa (hieman liioiteltuna…) jääkarhut vaeltavat talvisin, globalisaatio on vieras käsite sekä kauppa-auto kiertää viikottain tuomassa välttämättömyyksiä tänne metsien keskelle. Onneksi löysin kavereita, jotka osasivat sijoittaa kotikaupunkini kartalle ja jopa jakaa joitain faktoja Suomen suurimpien kuntien top 10-listalle kuuluvasta Kuopiosta. Itsekin olen saanut murtaa ennakkoluulojani Helsingistä, sen lähiympäristöstä sekä kyseisen maapläntin inhabitanteista. On miullakkii kauhiasti aukkoja tietämyksessä…
Hyvää alkanutta kesää, vaikka sää näyttääkin hieman kalsalta ja kostealta!
