Yksinäisyyden eräs olomuoto

Tämän kirjoittaminen on vaikeampaa kuin ajattelin. Nyt  tarinaa hänestä, jonka kanssa jaan elämäni eli yksinäisyydestä, siitä kun ihminen on muuttunut näkymättömäksi.

Kun sairastuin psyykkisesti, olin muutamaa kuukautta aikaisemmin muuttanut Kuopioon.  Ehdin olla jonkin aikaa töissä, mutta en ehtinyt tutustua uusiin ihmisiin tai hankkia harrastuksia.

Sitten mieli järkkyi ja elämä muuttui täysin. Olin hoidossa useita kertoja seuraavan kahden vuoden aikana. Mielen järkkyminen oli monen asian summa, enkä avaa sitä sen enempää.

Eräs tapaaminen hoitohenkilökunnan kanssa on jäänyt mieleen. Siinä kartoitettiin sen hetkisiä sosiaalisia verkostoja. Minulla oli siinä kaksi ihmistä, jotka asuivat toisella paikkakunnalla ja heidän kanssaan olin enemmän  yhteydessä  kuin joulu- ja syntymäpäiväkortin verran vuodessa.

Hoitohenkilökunnan kommentti oli: ” Tämä on enemmän kuin säälittävää.”  Ei siinä mitään jos on sairas, mutta tuskin kukaan haluaa kuulla olevansa säälittävä.

Sen jälkeen en ole koskaan enää puhunut omasta yksinäisyydestäni tai sosiaalisten suhteiden puuttumisesta tai olen kieltänyt kaiken sitä kysyttäessä. Minä tunnen  asiasta äärimmäisen suurta häpeää edelleenkin, vaikka tapahtuneesta on jo seitsemän vuotta aikaa.

Tämä vei viimeisenkin luottamuksen ihmisiin, hoitohenkilökuntaan ja myöskään sen vuoksi terapia onnistunut. Olen varmaan niitä harvoja ihmisiä maailmassa, jotka eivät hyödy terapiasta.

Pian tapahtuneen jälkeen lakkasin pitämästä yhteyttä niihin muutamiinkin ihmisiin, joita elämässäni siihen aikaan oli. En halunnut olla taakaksi, enkä säälittävä.

Sitten seurasi sosiaalisten tilanteiden pelko. Lähestyvät juhlapyhät ja niiden jälkeiset päivät. Viikko molempiin suuntiin pysyin kotona, ettei vain tarvitse vastata vähitäänkin naapurin tai puolitutun kysymykseen: ” Kenen kanssa ja missä vietät joulun tai juhannuksen?”

Sitä toivottua tervehtymistä ei vuosien aikana tapahtunut ja eläkepaperit tulivat käteen. Se oli järkytys, koska viimeinenkin ovi sosiaaliseen elämään oli laitettu kiinni. Enää ei olisi enää edes työyhteisöä, johon voisi kuulua.

Sen jälkeen eristäydyin entistä enemmän kotiin.  Välttelin naapureita, mahdollisia tuttuja, en  vastannut puhelimeen. Olin muuttunut erakoksi.

Yksinäisyys muuttui ystävyydestä parisuhteeksi ja muutti saman katon alle virallisesti. Viime aikoina on alkanut tuntua sille, että sen voisi siirtää ulkoruokintaan ainakin vähäksi aikaa.

Jos minulta kysyttäisiin minun suurinta unelmaa. Minä pyytäisin kuukaudeksi sen elämän takaisin, joka minulla oli ennen sairastumistani. Minä haluaisin kokea sen vielä kerran . Se riittää minulle.

Tietyllä tavalla yksinäisyys on oma valinta. Se johtuu häpeästä, arvottomuuden tunteesta, luottamuksen puuttesta ja nykyään  siitä, että ei ole enää taitoja, jolla luoda uusia ihmissuhteita ja pitää niitä yllä. Olen tavannut muutamia ihmisiä viimeisen parin vuoden aikana, joista olisi saattanut syntyä ystävyys- tai kaverisuhteita. Omien pelkojen ja mahdollisten pettymyksien vuoksi olen aina paennut. Entä, jos minä en kelpaakaan tälle ihmiselle, kun hän tietää minusta enemmän kuin nimen tai hän ei pysty hyväksymään menneisyyttäni ja tulen hylätyksi. Ja minulla ei ole ketään, jonka kanssa jakaa se mahdollinen hylätyksi tuleminen. Kestäisinkö minä sen yksin? Minä en ole varma…

Tällä viikolla istuin yksikseni satamassa ja eräs täysin tuntematon henkilö tuli juttusille. Hän jutteli siinä säästä yms. Tämä ihminen sanoi sitten hyvin empaattisesti, että sinä olet kokenut kovia ja se sattui sieluun asti. Minä nousin ja sanoin: ” Minun pitää mennä.” Minua alkoi itkettämään niin kovasti, että pakenin paikalta. Se oli kauneinta mitä minulle oli sanottu vuosiin.

Pääsääntöisesti tämä suhde toimii yksinäisyyden kanssa.( salarakkaita ei varmaan kummallakaan ole) ja elämä on yleisesti ottaen hyvää.

Viime viikot ovat olleet ahdistavia. Jatkuva ahdistus vie voimat ja toimintakyvyn. Se kuuluu tähän sairauteen.  Mutta se menee aina ohi. Joskus se kestää päivän, joskus muutamia viikkojakin. Kaikista vaikeinta on sen ahdistuksen perimmäisen syyn tavoittaminen.

Kesä on minulle vaikeaa aikaa ja siitä tämä blogi-hiljaisuuskin on johtunut.

Pyydän anteeksi tämän laulun sanoin, parempaan en valitettavasti pysty…

www.youtube.com/watch?v=WPv8_AiIv5Q

Pitäkää huolta toisistanne ja nauttikaa elämästä! Minäkin lupaan tehdä sen, vaikka se on välillä vaikeaa.

 

 

 

 

 

Kommentit

  • Sonja

    Et sinä ole säälittävä, olet yksi monista yksinäisistä tässä maassa. Sinä olet tekstilläsi kurottanut kohti toista ja tässä on ainakin lukija, joka tietää mitä on olla yksin vuosikausia. Ei sen tarvitse olla koko elämän kestävää yksinäisyyttä, siitä on mahdollista ponnistaa ulos.

    • MariaK

      Tämä on oikeastaan aika kummallista, että meidän maassamme on monia yksinäisiä ihmisiä ja silti me emme löydä toisiamme tai kohtaa edes sattumalta. Olisiko tämä luottamuksellisen vertaisryhmän paikka? Vai onko sellaisia jo tarjolla?
      Olen hirmu onnellinen puolestasi, kun olet löytänyt oman “menninkäisesi” Se on yksi osoitus, että maailmassa tapahtuu hyviäkin asioita meille kaikille.
      En pidä itseäni enää säälittävänä kuin ehkä joskus. Mutta kyllä minä aika omalaatuinen olen…

  • Sari

    Uskon taysin kun kerrot etta tasta kirjoittaminen on vaikeaa, mutta aivan upeaa etta sen teit! Suomessa on ihan liian helppo jaada yksin. Muualla maailmassa naapureista tai kylalaisista valitetaan ja pidetaan huolta, mutta Suomessa ei haluta “hairita” muita mika on mielestani todella surullista. Ei huolenpito ole hairintaa! Mina toivon sydamestani etta tama parisuhteesi yksinaisyyden kanssa alkaisi rakoilla, ja uskallat nauttia kesasta ja mahdollisesti jopa tutustua uusiin ihmisiin. Helppoa se ei varmasti ole, mutta taatusti vaivan arvoista! Voimia ja upeaa kesan jatkoa sinulle!

    • MariaK

      Kiitos, Sari! Kyllä tässä pitää alkaa harkitsemaan vakavasti tämän parisuhteen lopettamista. Kun tutusta ja turvallisesta on joskus niin kamalan vaikea luopua. Yritän ainakin kerran viikossa jättää sen yksin kotiin.
      Hyvää kesää myös sinulle ja läheisillesi!

      • yksin

        Olen aina ollut hivenen ihmisiä vieroksuva henkilö, mieheni taas oli aiemmin todella sosiaalinen ja sitä kautta minullekkin kehittyi kontakteja. Mieheni vammautui 2 vuotta sitten erittäin vakavasti ja pikkuhiljaa hänenkin kaverinsa jättivät yhteyden pidon kokonaan pois….ja ne muutama ystävä ketkä minulla oli…ei ole enää…paitsi ne kaukaiset jotka todella rakkaita, mutta kaukana eivätkä voi kaikesta huolimatta auttaa….miehellä pitää olla koko aika hoitaja, eli kun olen töissä, hänellä on hoitaja ja kun tulen töistä hoitaja olen minä (ammatissa myös hoitaja)joskus tunnen suunnatonta toivottomuutta sillä en voi puhua juurikaan kenenkään kanssa… yksinäisyys on rankka asia ja oikeasti on niin, että jos joku vihdoin huomioitsee sinut, et pysty siihen suhtautumaan, tunteet menee yli: minutkin huomataan, en ole näkymätön!!! Jaksamista sinulle koko sydämmestä!!!

        • MariaK

          Pystyn kokemaan sen toivottomuuden tunteen, mikä sinulla on. Arvostan sinua ja jaksamistasi. Olet uskomattoman vahva nainen.
          Huomiosta saatua tunnekuohua pohdin aamulla itsekseni ja päädyin tämäntapaiseen ajatukseen. Ihmisellä on alkukantainen eloonjäämisvietti. Kun ollaan jaksamisen ja selviytymisensä äärirajoilla, tunteet jäävät pois. Niille ei voi antaa tilaa, koska todennäköisesti unohtaa hengittää.
          Tunteet väistyvät eloonjäämisen tieltä, mutta ne eivät katoa. Kun eloon jääminen on varmistettu tunteet palaavat. Siitä syntyy se valtava tunnereaktio. Sen jälkeen on kyllä helpottunut ja jollain tavalla “puhdistunut olo”
          Toivotan teille molemmille kaikkea hyvää ja voimia jokaiseen päivään koko sydämestäni.
          Kiitos kommentista. Se antoi ajattelemisen aihetta ja uutta näkökulmaa.

  • Tuula Kyyrönen

    Kiitos MariaK rohkeudesta puhua vaikeasta asiasta avoimesti! Se on lahja meille lukijoille.
    Olet analysoinut selkeästi tilanteesi, ohittanut vaikeimmat ajat. Voiko se antaa Sinulle toivonkipinän mennä eteenpäin kohden parempaa pienistä taka- askeleista huolimatta. Voisit onnitella itseäsi myös taidosta kirjoittaa hyvää mukaansatempaavaa tekstiä.
    Monesti asioita on helpompi hallita, tulevat konkreettisemmiksi, kun ne kirjoittaa näkyväksi. Luuletko, että voisit kirjoittaa enemmänkin, aloittaa pikkuhiljaa, kokeillen tai liittyä vaikkapa johonkin kirjoituspiiriin? Ottaisit herkkyytesi ja kokemuksesi voimavaraksi tuottaa koskettavaa tekstiä. Sieltä voisi tulla myös kaipaamiasi ihmissuhteita.

    Oletko kuulunut pienryhmään, jossa on tasa-arvoinen, luottamuksellinen ja avoin ilmapiiri? Jos et vielä, lähtisitkö mukaan?
    On ymmärrettävää, että sinun rankat kokemuksesi ovat vaikuttaneet itsetuntoosi ja arkuuteesi, mutta tahdon sanoa Sinulle painokkaasti, että sairaus ei ole sinun syysi eikä se tee sinua muita huonommaksi. Olet ihan yhtä arvokas kuin kuka muu tahansa.
    Jos kohtaat meidän ihmisten ymmärtämättömyyttä, on se lähtöisin meidän omista peloistamme, taidon puutteista tai mistä muusta tahansa, jotka sinä ehkä teet meille näkyviksi. Meillä olisi mahdollisuus oppimiseen ja kasvuun. Valitettavasti me useimmin suljemme silmämme tai pakenemme, koska kasvaminen tekee kipeää. Tämä koskee myös hoitajia, viisaita ja ammattilaisia.
    Tärkeintä on, ettet syyllistä itseäsi. Olet ihan yhtä hyvä ja arvokas kuin olit ennen kyseistä tilannetta, silloin kun olit terve tai pikkutyttö.
    Toivon, että opit rakastamaan itseäsi, kuuntelemaan omia tarpeitasi. Aloita pienin askelin kohden unelmiasi.

    • MariaK

      Kiitos Tuula kauniista sanoistasi. Ne merkitsevät minulle paljon. Olin itsekin yllättynyt kuinka oloni keveni kirjoittamisen ja tekstin julkaisemisen jälkeen. Tunne oli mielettömän hyvä.
      Kirjoittamisessa olen ihan alkutaipaleella. En ole kirjoittanut jälkeen peruskouluaikojen mitään omaa tekstiä, lukuunottamatta kaikenlaisia hakemuksia esim. Kelalle ja lisäselvityksiä tarpeen vaatiessa. Se tarve oli melkein joka kerta.
      Kirjoituspiiri oli hyvä idea. Ei ehkä vielä, mutta vuoden kuluttua.
      Olen täysin samaa mieltä kanssasi, että omat pelkomme estävät meitä tekemästä asioita, tutustumasta uusiin ihmisiin, mahdollisuuksiin jne. Kuinka paljon meiltä jääkään kokematta asioita.
      Ihmisenä kasvaminen tekee todella kipeää, mutta se palkitsee. Ja useimmiten kasvua ei tapahdu ilman tuskaa.

  • Minni

    Osaat kirjoittaa mukaansa tempaisten. Itse olen sosiaalinen ja minulla on vahva verkosto ympärilläni, silti osaan samaistua tilanteeseesi koska kerrot siitä niin hyvin!
    Jälleen heräsin ajattelemaan, kuinka kiitollinen pitää olla että saa olla terve, ja että ympärillä on rakkaita. Muistutin itseäni myös siitä, kuinka tärkeää on vierailla mummojen ja yksin elävien sukulaisten sekä ystävien luona silloin tällöin – tai soittaa heille. Ei ole iso vaiva.
    Tekstistäsi heräsi myös ajatus, että sinulla taitaa olla suunta parempaan koska monestihan vaikeat asiat helpottuu, kun ne tunnustaa “ääneen”!
    Kaikkea hyvää sinulle, sydämestä!

    • MariaK

      Kiitos, Minni! Sinulla on sydän paikallaan. Arvostan todella paljon.
      Kiitollisuus on kantava voima. Sen oppiminen oli minulle äärimmäisen vaikeaa. Joskus, jostakin lukeneena eräs elämänhallinnan ammattilainen kehoitti päivän päättyessä kirjoittamaan viisi oli joista oli kiitollinen. Muistaakseni aloitin kahdesta, enkä löytänyt kuin yhden. Se vaati harjoittelua ja vei aikaa. Nyt olisi mukava lukea niitä jälkikäteen, miten ajatusmaailma on muuttunut.
      Olotila on parempi kuin vuosi tai kaksi sitten. Edelleenkin niitä huonoja päiviä ja viikkojakin tulee. Silloin, kun olo on “tavallinen” normaali jaksaa tehdä asioita ja nauttia hyvistä päivistä.

  • Lip

    Kirjoitat hienosti ja osaat kertoa yksinäisyydestä kauniisti. Et ole säälittävä yhtään kerron sinulle , että et ole ainut joka on ollut elämässä joskus paljon yksin. Lapsuudessani oli vähän ystäviä vietin paljon päiviä yksin ja välillä tunsin surua siitä etten kelvannut mihinkään ystäväpiiriin. Minusta tuntuu ihmiset pelkäävät yksinoloa eniten maailmassa , kun jotain kuolemas. Yksinolosta voisi tehdä myös oman ystävän kunnes pystyy avautumaan jollekkin ja ehkä saamaan ystävän.

Jätä kommentti

*