Elämäni  ensimmäinen postaus aloittelevana bloggarina… Huikea fiilis …

Jos joku olisi sanonut minulle 25 vuotta sitten, että 45-vuotiaana kirjoitat blogia… Hän olisi todennäköisesti tullut vierailulle tulevaisuudesta tai puhunut täysin vierasta kieltä. 80-luvun loppupuolella sanaa blogi ei ollut varmaan edes olemassakaan. Tässäkin asiassa olen ihan selvästi ” last season”, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tein aamukävelyn satamaan veden äärelle kuunnellen Ismo Alankoa.  Hänen kappaleensa harmaa on hyvä väri   oli täydellinen aamun tunnelmaan ja oikeastaan vielä läsnäolevaan hiljaisuuteen.

Kun haluaa muutosta, lähes aina on aloitettava  siitä, joka katsoo peilistä takaisin. Minun kohdallani se ei ollut miellyttävin tapaaminen, mutta opettavainen kyllä näin jälkeenpäin ajateltuna.

Arki oli harmaata ja tulevaisuus näytti ihan samalta tai pikimustalta, oli pakko alkaa näkemään ja tekemään harmaan eri sävyjä.

Sosiaalinen syrjäytyminen oli sairastumisen myötä tapahtunut – ei ollut enää työyhteisöä mihin palata, ei  ystävyyssuhteita eikä tukiverkkoja arjessa, koska olin asunut täällä vähän aikaa ennen sairastumistani, harrastuksiin ei pystynyt sitoutumaan, koska olotila vaihteli aika rajustikin ja olin tehnyt kodistani ”vankilan, jonka ovet olivat auki”. Minusta, ja kalenterista oli tullut tarpeettomia.

Hankin kuitenkin uuden kalenterin, kun vuosi vaihtui. Talvi vaihtui sinä vuonna kesäksi ja kalenteriin oli tullut merkintöjäkin kesää kohti.

Samalla tapahtui hyväksyminen omasta sairaudesta ja  tieto siitä, että entinen elämä ei  enää palaa takaisin. Siihen sisältyi turhautumisen ja pettymyksen kyyneleitä, katkeruutta, vihaa ja pohjatonta surua. Vähitellen elämä palasi takaisin erilaisena kuin ennen ja harmaan eri sävyt alkoivat näkyä. Sen huomaaminen oli terapeuttista ja voimaannuttavaa.

Minä olen elossa, siitä oli hyvä jatkaa…