Matka menneisyyteen

Sateessa "Kallameren" rannalla

Ensimmäiseksi suuri kiitos kaikille lukijoille ja kiitokset kommenteista.

Teitä on ollut huikea määrä ja saitte aikaan kyyneleitä. Niistä tuli pieni lätäkkö. Ne olivat onnen kyyneleitä ja syntyivät kiitollisuudesta. Se oli hetki, jolloin tunsin tulleeni jollain tavalla näkyväksi.

Viime viikolla tein matkan Etelä-Suomen kaupunkiin, josta lähdin seitsemän vuotta sitten.  Siellä oli elämäni ennen sairastumista ja ennenkuin kaikki muuttui täysin toisenlaiseksi. Itselleni tuli tarve kohdata menneisyys vielä kerran.

Kävin entisessä työpaikassani, entisen kodin pihamaalla ja kaikissa paikoissa, jossa vietin aikaani silloin. Kävelin reittejä, joita kävelin silloin. Kohtasin ihmisiä, jotka olivat olleet työtovereitani, tuttaviani ja vaihdoin kuulumisia.

Matka oli äärimmäisen vapauttava kokemus menneisyydestä, jota ei saa takaisin.  En tuntenut katkeruutta, vihaa enkä ollut surullinen. Se oli katkeransuloista. Minulle ei tullut tunnetta, että haluan entiseen elämän takaisin tai elämäni muuttuisi parempaan, jos palaisin sinne mistä olen lähtenyt. Kävin vain hakemassa sen, mikä unohtui sinne seitsemän vuotta sitten lähtökiireessä. Toin puuttuvan palasen sieluani ja sydäntäni sinne, missä kotini on nyt.

Tunnetta on vaikea kuvailla, mutta se on samanlainen kuin hetki , kun katsot sinulle rakkaan ihmisen kuvaa, jonka olet menettänyt ja pystyt hymyilemään niille muistoille ja hetkille, joita olette yhdessä kokeneet. Se on asioiden ja tapahtumien hyväksymistä, jota sinä itse et voi muuttaa. Siinä hetkessä kanssani olimukana myös toinen tärkeä “henkilö”. Hän on anteeksianto.  Joskus anteeksi antamiseen  riittää tieto, että menneisyyttä ei muuttaa paremmaksi.

Olen sanonut joskus, kun muutin tänne, minulla ei ollut kuin siivet ja juurista ei tietoakaan.  Kirjoittamani kokemuksen perusteella voin sanoa, että minulle on kasvanut tähän kaupunkiin jonkinlaiset juuret.  Ne ovat heiveröiset, mutta ne ovat olemassa. Tunne, että olen siellä, missä minun tällä hetkellä kuuluukin olla.  Olen hieman eheämpi, kokonaisempi ja muutamat haavani ovat arpeutuneet  matkan jälkeen. Taakkani on keventynyt ja nyt on tilaa ottaa mukaansa uusia kantamuksia. Ne eivät välttämättä ole raskaita kantaa.

Heinäkuu alkaa olla lopuillaan ja aamuyöstä on ilmassa hieman syksyn tunnetta ja tuoksua. (Allekirjoittanut heräsi 03.30.)

Syksy on minulle rakkain vuodenaika.  Pimenevät illat ja yöt kynttilän valossa ovat  rauhoittumisen aikaa, mieleni lepää ja on tunne jonkin uuden alkamisesta. Iltayön kuljeksija ” Kallameren” rannoilla on  luultavasti minä.

Nauttikaa heinäkuun viimeisistä viikoista, vaikka auringolla näyttää olevan  jotain muuta tekemistä kuin suoda lämpöä ja helteitä Kuopioon.

Ottakaa valokuvia, tallentakaa muistoja ja ajatuksia. Niihin on katkeransuloista palata seitsemän vuoden jälkeen…

 

MariaK

 

Jätä kommentti

*