Hyvä, parempi, paras

Pitkän kisakauden jälkeen minusta on aina ollut ihanaa päästä takaisin kunnon harjoittelun pariin. Kisakausi on minulle hyvin raskasta aikaa henkisesti, sillä jännitän ennen jokaista starttia, kuin se olisi kesän tärkein juoksu. Kauden viimeisissä kisoissa toivon jo pääseväni kunnon kuntopiirin kimppuun ja ravaamaan ympäri Puijon pururatoja, ilman että minun tarvitsee ajatella muuta kuin seuraavaa lihaskuntoliikettä tai mihin suuntaan lähden seurvaavaksi.

Kun peruskuntokausi lopulta alkaa ja ensimmäiset treenit on tehty, ihmettelen miksi ikinä halusin kisakauden loppuvan. Jokaisen treenin jälkeen haluaisin vain nukkua, kunnes on seuraavan harjoituksen aika. Ja tietenkin syödä kaiken mikä edes hieman muistuttaa ruokaa. Treenin jälkeisenä aamuna jokaista lihasta särkee ja tuntuu ylitsepääsemättömältä nousta ylös, vetää lenkkarit jalkaan ja suunnata aamutreeneihin. Kuitenkin joka ikisenä aamuna sitä huomaa olevansa jälleen kuluttamassa lenkkitossuja, vaikka sataisi räntää.

IMG_6624

Väinölänniemellä tonninvetojen jälkeen (vas. Ville Keskinen, Kirsi Pekkanen ja Marianne Pitkänen)

Mikä sitten saa minut tekemään tätä? Miksi joku haluaa juosta ympäri rataa kerta toisensa jälkeen? Tähän kysymykseen moni urheilija vastaisi luultavasti, että haluaa menestyä ja voittaa. Tai sitten meidän suomalaisten tapaan vähätellen, että haluaa kehittää itseään ja pyrkiä olemaan parempi. Luulen, että monille näin yksinkertainen vastaus ei kuitenkaan ole totta. Tietenkin jokainen, joka päättää panostaa urheiluun lähes jokaisen vapaa-aikansa rippeet toivoo, että lajista tulisi mahdollisesti joskus harrastuksen sijasta myös ammatti, joka elättäisi. Totuus on kuitenkin, että yleisurheilu on laji, jonka harrastajista suurin osa maksaa harrastaakseen lajia enemmän, kuin tulee siltä koskaan saamaan.

Ehkä minulle ei itsellekään ole aivan selvää, miksi juoksen kahdeksalta aamulla 6x1000m, vaikka voisin olla kotona oman peiton alla lämpimässä ja nukkua vielä pari tuntia lisää. Haluaisin vastata tähän, että nautin siitä, mutta se ei olisi täysin totta. Nautin kyllä hyvänolontunteesta, joka seuraa hyvin menneestä harjoituksesta, ja kehityksestä, jonka voi huomata sekuntikellosta. Peruskuntokaudella kuitenkin treenit usein tuntuvat siltä, kuin kehitystä ei tapahtuisi ollenkaan, ja juoksu siltä, kuin jalat kulkisivat paikallaan.  Ja tämä on usein myös fakta. Ainakin valmentajan päiväkirja viime peruskuntokaudelta viittaa johonkin tämän kaltaiseen.

Jos minulta kysyttäisiin, miksi minä harjoittelen, sortuisin luultavasti itsekin vastaamaan jotakin sen kaltaista, että tämä on kivaa tai että haluan kehittyä. Tämä on kyllä osittain totta, mutta tarkemmin ajatellen ei näin rankkaa lajia, kuin ratakierros, kukaan harrasta vain siksi että se on hauskaa. Syitä täytyy olla useampia. Minulle yksi syy löytyy kymmenen vuoden takaa hetkestä, jolloin ensimmäisen kerran osallistuin urheilukoulun harjoituksiin. Siitä lähtien olen urheillut  ja harjoitellut lähes joka päivä. Jotakin mille on antanut niin paljon elämästään on lähes mahdotonta lopettaa. Tästä on todisteena itsellänikin selän rasitusmurtuma, joka johtui selän rakenteellisesta viasta. Eli toisin sanoen selkävaivoista en luultavasti koskaan pääse eroon. Lopetin kyllä hyppäämisen, mutta kilpaurheilusta en pystynyt luopumaan, joten päätin sitten valita vielä paljon rankemman lajin.

Tämän kymmenen vuoden aikana minulle on myös kehittynyt lukuisia muita syitä tehdä tätä. Olen saanut paljon ystäviä lajin parista, ja varsinkin viime kaudella sain kokea monta ikimuistoista tapahtumaa yleisurheilun parissa. Kuitenkin ehkä suurin syy, miksi teen tätä on asia, jota en kovin usein uskalla kertoa. Ehkä siksi, että usein me suomalaiset ajattelemme, että ihmisen täytyy olla vaatimaton ollakseen mukava. Totuus on kuitenkin, että  treeneissä ja kilpakentillä tunnen olevani hyvä siinä mitä teen. Jokainen meistä tietää, että ihminen nauttii asioista, joissa on hyvä. Kukaan ei halua tehdä joka päivä sellaista, mitä ei osaa. Ja koska minulle lajin vaihto juoksuun onnistui jopa liian helposti, opin pitämään siitä heti.

Olen myös aina ollut hyvin kilpailuhenkinen ja inhoan häviämistä ja epäonnistumista. Minä harjoittelen, koska en halua hävitä; koska haluan voittaa. Vaikka olen juossut vasta pari vuotta ja siinäkin ajassa olen päässyt pitkälle, haluan kurkottaa heti vielä pidemmälle. Nyt kun olen hyvä, haluan olla parempi, ja kun olen parempi, haluan olla paras. Urheiluun, kuten moneen muuhun asiaan, sopiikin vanha sanonta: “nälkä kasvaa syödessä”. Olen maistanut palan pitsaa ja haluan syödä sen nyt kokonaan. Siksi vedän jälleen tossut jalkaan ja suuntaan Puijon poluille, siellä nähdään!

-Kirsi

 

Jätä kommentti

*