Ei kai nyt sentään. Oikein mukava kotiviikonloppu takana ja vielä puolet on edessäkin. Ei vituta. Mutta ajattelin kirjoittaa stigmoista ja tabuista. Joita ajattelisin kirosanojenkin liippaavan.

Itse olen oikea rääväsuu. Toki kontekstin mukaan osaan sensuroida kielenkäyttöäni, mutta läheisten seurassa ärräpäät lentävät kuin vanhalta merimieheltä. Hävytöntä ja epäasiallista. Kerrassaan halveksuttavaa. Mihinkäpä tuota supikoira karvoistaan pääsisi.

Kiroilussa on hieman semmoinen alakulttuurin stigma – puhetapa viestinee alemmasta yhteiskuntaluokasta ja varallisuudesta – tai ehkä pikemminkin varattomuudesta. Nuoremmassa polvessa kiroilu varmaan myös ilmentää jonkinlaista kapinahenkisyyttä, mistä jäänteenä oma ärräpäisyys varmaan myöskin on.

Aloin pohtia ihan ajatuksen kanssa kirosanoja: älä lausu saatanan nimeä turhaan (varsinkaan saatanan isäpapan nimeä), monesti synnyttäneen naisen vagina on halveksuttava ja siten ääneen lausumaton (vittu), uloste kaikessa normaaliudessaan halutaan pitää siellä wc-kyltin takana, seksin myyminen on syntiä ja siten ammatinharjoittajan nimi kalskahtaa pahalta jne. Tabuja, joiden olemassaolo laitettaisiin mielellään piiloon talven yli häkkivarastoon. Koska emmehän me ikäänny, harrasta irstasta seksiä emmekä missään nimessä ainakaan ikinä koskaan pasko – korkeintaan ranskanpastilleja, mutta niitäkin vain jouluaterian jälkimainingeissa.

Ehkäpä yksi selittävä tekijä ärräpäiden lentelylle voisi olla savolaisuus: täällä sanotaan tietyt asiat suoraan, kainostelematta, juuri niin kuin ne ovat. Tietysti täällä idän kolkassa hallitaan myös ”suattaapi olla tai suattaapi olla olematta” ajattelutapa, mutta vain savolainen voisi vielä lisätä lauseen loppuun ”huastellaan lissee kuhan oon paskalla kääny”.

Keksin myös lisää tällaisia ääneen lausumattomia sanoja, joissa on vaan niin negatiivinen stigma, että niiden käyttö on sosiaalisesti tuomittavaa. Otetaampa nyt vaikkapa ensin sana neekeri. Synonyymi sanalle tummaihoinen. Tummaihoinen neutraali, neekeri negatiivinen. Itse muistan vielä hämärästi ajan, jolloin sanan neekeri ei nimenomaan ollut millään tapaa negatiivinen, vaan yksinkertaisesti sana muiden joukossa. Sana, jolla kuvailla ympäröivää maailmaa. Yhtäkkiä sanalla kuitenkin oli negatiivinen stigma, jonka vuoksi siitä tuli ääneenlausumaton. Sosiaalisesti kielletty.

Aloin pohtia asiaa siitä näkökulmasta, että ollaanko tässä niin rasisteja, että ei voida sanoa ääneen sanaa, joka kuvaa jonkun ihmisen ominaisuutta. Vai yritetäänkö olla vaan niin suvaitsevaisia ja hienotunteisia, että ei nyt pahoiteta toisen mieltä, kun tuo nyt ei oikein ihonvärilleen mitään mahda. MITÄ? Ihonvärin ja sen moninaisuuden tulisi olla niin normaali asia, että tällaisia stigmoja ei ylipäätään olisi. Miksi pitäisi olla, jos se kerran koetaan niin normaalina? Englanninkieleen vastine on itselläni vakiintunut hyvien tummaihoisten ystävien kanssa käyttöön. ”My nigga.” Mutta tämäkin riippuu taas täysin kontekstista ja varmuudesta, että kukaan läsnäolijoista ei pahoita mieltään. Keskitalvella sanon itse olevani kuin kalkkilaivan kapteeni, koska se on fakta ja lähinnä huvittavaa. Näissäkin toki on otettava huomioon sanojen kaiku; neekeri sanana kun on sävyltään alentava, kapteeni itseä korostava.

Sanasta homo stigma on ainakin omasta mielestäni jo hävinnyt. Muistan silloin ysärillä ja vuosituhannen vaihteessa, kun homo oli vielä pahin haukkumasana ikinä. No en muuten oo, ite oot! Huhhuh, vittu mikä homo. Nykyään, jos vielä jonkun kuulee käyttävän homoa haukkumasanana, itseäni alkaa lähinnä huvittamaan. Vähän niin kuin sanoisi toiselle, että vitun ihminen. You don’t have power in here anymore!

Se, mitä haluan ehkä tällä postauksella tuoda esiin, on se, että stigmat ja tabut ja muut vivahde-erot sanoissa ovat lopulta meidän sosiaalisen ympäristömme tuotosta. Toisessa kulttuurissa samanlaista stigmaa luultavasti ei ole. Tai toisessa ikäryhmässä. Tai toisessa kontekstissa. Mutta sanat ja kielemme kehittyvät jatkuvasti samalla kun ympäristömme ja yhteiskuntamme muuttuu, ja toisessa ajassa taas joku toinen sana on tällainen ääneenlausumaton asia, jonka olemassaoloa emme välttämättä edes halua myöntää.

Eräs ystäväni työskentelee kehitysvammaohjaajana, ja hänen sanavarastoonsa kuuluu sana kehari. Ihan vain, koska kehari on hänen kielessään synonyymi kehitysvammaiselle, ilman negatiivista stigmaa. Vaikka kehitysvammainen on syntymästään asti sellainen kuin on, tarvitseeko meidän piilotella ja supitella, että kun ”tuo” nyt on ”tuommoinen”. Ei. Fakta on se, että kehitysvammainen on kehitysvammainen ja kaikki voivat elää asian kanssa sen kummempaa stigmoilematta, lyhentein tai ilman, ja sanoa asiat ääneen niin kuin ne ovat. Sikiönkehityksen aikana on tapahtunut jokin häiriö, ja lopputulos on jotakuinkin erilainen, mutta yhtälailla arvokas ihminen. Glasgown reissulla tuossa marras-joulukuun vaihteessa kävin itseasiassa modernin taiteen museossa, missä pyöri dokumentti kehitysvammaisten seksuaalisuudesta. Älyttömän hyvä ja vangitseva pätkä. Ja niin totta. Usein kuulemma pahimmat tabut aiheesta ovat kehitysvammaisten omaisilla.

Tietysti kaiken tämän ”minun napa, minun maailma” pohdinnan jälkeen voidaankin sitten miettiä, miten toinen ihminen tällaisiin epäasiallisesti koettuihin sanoihin suhtautuu, ja käyttää harkintaa omassa kielenkäytössään. Mikäli on mahdollisuus, että joku toinen kokee sanan loukkaavana, parempi olla käyttämättä ja käyttää yleisesti neutraalia ilmaisua, vaikka se ei alkuun omaan suuhun sopisikaan. Koska maailma muuttuu ja sitä rataa. Ja aina voi tietysti käyttää harkintaa, onko ominaisuutta ja niiden eroja edes tarpeen korostaa. Välillä tarpeellista, välillä tarpeetonta. Stigmat ja tabut aiheuttavat usein kuitenkin aiheeseen epämiellyttävyyden tunnun, jolloin asiat jäävät helposti puhumatta. Ja avoin keskustelu kun on kaiken kehityksen edellytys.