Pohdintaa pahuudesta

Mitä on pahuus? Onko kaikissa meissä pahuutta? Minä uskon, että jokaisessa meissä on hippunen jotakin pimeää. Vähän niinkuin kiinalaisittain: yin and yang.

Juttelin taannoin ystävän kanssa, miten ihminen voi olla niin paha, että murhaa toisen ihmisen. Vastaukseni oli, en tiedä. Jäin kuitenkin pohtimaan asiaa. Ajattelin, että taustalla on pakko olla jokin varhainen traumatisoituminen, psykopatia, tai tunteiden vuosikautinen patoaminen sisälle niin, että hetkessä rysähtääkin vähän kovempaa.

Väkivalta on aggressiivisuuden ilmentymä (Lothane, 2016). Aggressiivisuus itsessään on meille evolutiivisesti hyödyllinen ominaisuus – se edistää henkiinjääntiämme taistele-tilanteessa (Haller, 2018). Aggressiivisuus voi kuitenkin ilmentyä negatiivisesti. Onko esimerkiksi sarjamurhaajilla jotenkin erityisen vahva aggressiivisuuden ominaisuus vai liittyyko pahuuteen jotain muuta?

Tutkimuksissa on ehdotettu, että tyypillinen sarjamurhaaja on ollut lapsuudessaan kaltoinkohdeltu. Kaltoinkohtelu on puolestaan yhdistetty kognition ongelmiin, ja johtavan aggressiiviin ajatusketjuihin (Marono et al., 2020). Eli teoriassa kyllä, epänormaali aggressiivisuus voi olla ainakin osasyy murhaajan toimintaan.

Miten ihminen, joka tappaa toisen ihmisen, ei tunne siitä huonoa omatuntoa, ja nukkuu yönsä hyvin? Ensinnäkin teon teko ja toisekseen teon kanssa eläminen vaativat empatiakyvyttömyyttä. Psykopaatti ei tunne myötätuntoa (Mullins-Nelson, Salekin and Leistico, 2006) eikä varmaan menetä yöuniaankaan.

Pahuudesta puhuttaessa on otettava esille toisen maailmansodan julmuudet natsien toimesta. Miten tavalliset ihmiset pystyivät tottelemaan käskyjä ja murhaamaan miljoonia holokaustissa? Yksi selitys on sisä- ja ulkoryhmä asetelma (Staub, 1989), missä olemme me ja nuo. Ryhmä, johon kuulun ja jota suojelen, ja vihollisryhmä, jota vastaan taistelen. Teoria kuvaa sosiaalista identiteettiä (Monroe, 2008). Natsit ovat todella uskoneet juutalaisten olleen vihollisia, ulkopuolisten ryhmää. Edelleen kuitenkin ihmettelen, miten niin julmiin tekoihin on pystytty – ulkoryhmän on pitänyt ajatella olevan niin erilainen, ettei siihen ole kyetty samaistumaan, jolloin veriteot eivät ole tuntuneet niin pahoilta, vaan jopa oikeutetuilta.

Toivon todella, että ihmiskunta on oppinut jokaisesta sodastaan jotakin, ja toivottavasti ääriajattelua ei enää nähtäisi, vaan osaisimme kokea myötätuntoa kaikkia ihmisiä kohtaan. Pahuudesta tai aggressiivisuudesta, jota kaikissa meissä on, toivon, että osaisimme kanavoida oikein esimerkiksi harrastuksiin, taiteeseen tms. Mutta siihen, mitä pahuus on, en osaa vastata. Kai me määritämme pahuuden itse, kuten hyvyydenkin. Niinkuin William Shakespeare sanoi: ”mikään ei ole hyvää tai pahaa, ellemme sitä siksi ajattele.”

Haller, J. (2018) ‘The role of central and medial amygdala in normal and abnormal aggression: A review of classical approaches’, Neuroscience and Biobehavioral Reviews. Elsevier, 85(January 2017), pp. 34–43. doi: 10.1016/j.neubiorev.2017.09.017.

Lothane, H. Z. (2016) ‘Violence as a Manifestation of Evil’, Psychoanalytic Inquiry. Routledge, 36(6), pp. 454–475. doi: 10.1080/07351690.2016.1192384.

Marono, A. J. et al. (2020) ‘A Behaviour Sequence Analysis of Serial Killers’ Lives: From Childhood Abuse to Methods of Murder’, Psychiatry, Psychology and Law. Routledge, 27(1), pp. 126–137. doi: 10.1080/13218719.2019.1695517.

Monroe, K. R. (2008) ‘Cracking the code of genocide: The moral psychology of rescuers, bystanders, and Nazis during the holocaust’, Political Psychology, 29(5), pp. 699–736. doi: 10.1111/j.1467-9221.2008.00661.x.

Mullins-Nelson, J. L., Salekin, R. T. and Leistico, A. M. R. (2006) ‘Psychopathy, empathy, and perspective -taking ability in a community sample: Implications for the successful psychopathy concept’, International Journal of Forensic Mental Health, 5(2), pp. 133–149. doi: 10.1080/14999013.2006.10471238.

Staub, E. (1989) The roots of evil: The origins of genocide and other group violence. Cambridge University Press.

Jätä kommentti

*