Kulkutautia ja sankari äitejä

Kun nyt tautia on kulkenut ympäri maailman ja ihmisiä sairastuu, niin varmaan se on jokaisella sairastuneella ollut oma henkilökohtainen kokemus.

Olin ehkä seitsemän-kahdeksan vuotias kun sairastuin kulkutautiin, olisikohan se ollut jokin aasialainen influenssa. Elettiin korvessa, kaukana lääkäriavuista.

Oli syksy, nukuin ullakolla, kylmässä tilassa sahanpurujen päällä. Isä riehui pontikkahumalassa, halusin nukkua piilossa.

Yhtenä yönä alkoi ensin paleltaa, tärisin horkassa vain jotakin vanhoja vaatteita oli peittonani. Tärisin hirveässä kylmyydessä, sitten helpotti kun sisäinen lämpö valtasi kehon. Lämpöä tuli koko ajan lisää, oli hyvä olo keho ikäänkuin suli kokonaan pois, näin myös lämmittävän tulen palavan.

Tajuntaani heräsin äidin ravistellessa minua ja kysyessä, kuuletko sinä Veikko minua. En pystynyt mitään vastaamaan, kieleni ei toiminut.

En tiedä montako tuntia tai vuorokautta olin tajuttomana, mutta sen tiedän että sankari-äitini, sodan aikana eturintamalla toiminut lotta osasi hoitaa ja toimia oiken. Hän oli vuoron perään kylmällä vedellä  kostuttanut minun ihoani ja vuoroin peitellyt lämpimästi, näin auttanut minun kehoani auttamaan ja parantumaan. Ja kun sain äidiltä elämäni ensimmäisen appelsiinin, kohta olin juoksukunnossa.

Jätä kommentti

*