Näin unen joka sai minut muistelemaan Reijoa ja Marttia, lapsuuden kavereita. Unessa laskimme mäkeä, joka on totta. Reijo ja Martti olivat muutaman vuoden minua vanhempia.

Oli pitkä mäki, jota laskettiin järven jäälle. Erään reissun muistan hyvin. Lähdettiin aamulla hiihtämään noin viiden kilometrin matkan järven yli ja sitten alettiin mäen nousut ja laskut, eikä ollut hissinousuja. Koko päivän noustiin pitkän mäen päälle ja mutkitellen puita väistäen laskettiin alas järven jäälle. Juomista eikä evästä ollut mukana. Iltahämärissä hiihdeltiin kotiin, minulla oli vielä pisin kotimatka. En ole koskaan ollut niin väsynyt, ei varmasti ollut kaukana hankeen tuupertuminen. Kotiin päästyäni vapisin nälästä ja heikotuksesta. Äitini lennätti hellalle läskisoosi kattilan ja alkoi sitten kuoria perunoita. Eipä perunat kerenneet lämmetä ollenkaan kun minä lusikalla kylmiä perunoita ja läskisoosia suoraan kattilasta mätin suuhuni.

Ei meistä kukaan kulkenut kultaista elontietä, eikä se ollut tasaista eikä sileää. Reijo meni junan alle. Martti meni alkoholistien talon tulipalossa. Alkoholista tuli elämää suurempaa. Alkoholi voittti elämän. Sanotaan että alkoholi aiheuttaa riippuvuutta, minä en siihen usko. Eiköhän enemmän olla riippuvaisia rahasta ja toimeentulosta ja toisista ihmisistä, ilman näitä ei nyky-yhteiskunnassa voi selvitä.

Reijo ja Marttti pysyvät muistoissa poikina ja nuorukaisina. Me elävät vanhenemme.