Meillä on ollut muutoksen aika. Yli 20-vuoden kerrostalo asumisen jälkeen muutimme asuntoon jossa kaikki uudet toiminnot on pitänyt opetella melkeimpä kuin pikkulasten. Kodinkoneiden uudet hienot tekniikat ja ulkoalueiden omatoimiset hoidot. Talveenkin on täytynyt jo varautua puunpilkkomisineen ym. Halusimme vaimoni kanssa uusia haasteita kun eläkeikäkin alkaa lähestyä. No niitä haasteita on riittänyt; Kahden asunnon loukku, omat sisäiset vastustukset: No jo on keittiötekniikkakin monimutkaiseksi tehty,nuotiotulilla olisi ruoka helpommin ja nopeammin valmistunut kuin 20-sivuista ohjeopusta tavaamalla. Vastustamme molemmat uutta tekniikkaa koska pelkäämme sitä, poropeukalot. Vaimoni itkee keittiössä ettei hän osaa mitään, takana on raskas muutto ja minulla tapani mukaan kiire ja ymmärtämättömyyteni mihin meidän voimamme riittävät, kuvittelin pystyväni samaan kuin kolme-nelikymppisenä. Saahan sitä kuvitella. Istuttiin alas, itkettiin vielä vähän ja aloitettiin ajatuksemme alusta: Halusimme uusia haasteita. Tarvitsimmeko niitä? Ehdottomasti. Lähdimme katsomaan tulevaa kasvi-puutarhapaikkaa jossa nyt kasvaa rehevänä heinät ja lupiinit. Jos Luoja suo siellä jo ensikesänä näyttää toisenlaiselta.
Vuokramökillä luonnonhelmassa
Sähköttömällä mökillä vietimme viikon. Seurailin miten tukkasotka ja tukkakoskelo naaraat hoitivat ja opastivat poikasiaan. Sitten iski ruokamyrkytys, ensin minuun ja tunnin päästä vaimooni. Kaksi vuorokautta oksensimme ja ripuloimme, mikään ei sisällä pysynyt lopulta tuntui, että sitä oksentaa koko suolistonsa pihalle. Menimme heikkoon kuntoon, minua heitti oudosti kuin humalaista, tasapainoelimet olivat sekaisin.
Radiossa toimittaja puhui ihmisten lähdöistä ja olikohan se Jyväskyläläisen hautausurakoitsijan mainos jonka toimittaja mainitsi: ”Kuolema on ihmisen luonnollisin lähtö” , sen kuulin ennenkuin patterit loppuivat ja radio hiljeni. Minulla sydämessä tuntui rytmit sekoavan; neste hukka ja suolan puute. Suolaa välillä myrkyksikin sanotaan, ilman suolaa sydän ei kauaa toimi. No eihän se kahdessa päivässä vielä henkeä vie.
Siinä maatessani rupesin vakavia miettimään: Tuli mieleen Juice Leskisen laulu kiireisestä miehestä joka kun ei ehtinyt elämään niin kuoli pois, sitten mietin toisin päin että onko nyt niin kiire ettei joudeta enää kuolemaankaan, tarkoitan siihen valmistumista vaan sekin jotenkin kiireesti hoidetaan pois. Sitten tuli mieleen Pölösen elokuva jossa käydään kuoleman kanssa kauppaa: Ettei nyt joutasi kun muikkuverkotkin on kokematta, samoin ettei nyt joutaisi kun puutarhakin on vielä kokonaan tekemättä. Laitoin kädet ristiin ja pyysin Luojalta itselleni ymmärrystä ja kiitin hyvästä opetuksesta.
Siitä sitä sitten taas ollaan jaloillemme nousseet. Elämä tarjoaa mahdollisuuksia oppimiseen.
