Isäni ja äitini olivat sitä ikäluokkaa jotka kantoivat koko viime sotien kovimman taakan. Isäni karjalanevakko ja eturintaman pikakiväärimies. Äitini savon tyttöjä, palveli lottana rintamalla sodan alusta sen katkeraan loppuun. Kaikki mitä heidän sodastaan tiedän on edesmenneeltä tädiltäni kuultua.
Sodan jälkeen vanhempani menivät kylmään korpeen lapsia tekemään ja elantoa repimään.
Ei puhuttu sodasta, eikä puhuttu juuri mistään muustakaan.
Tunteet olivat täysin kuoletetut, niistä ei puhuttu, niitä ei kertakaikkiaan ollut.
Alkoholi tuli apuun, lääkitsemään, hoitamaan.
Alkoholi olisi varmaan todellakin auttanut jos sitä vanhempani olisivat osanneet käyttää heidän henkisten traumojensa hoidossa lääkkeenomaisesti ja näin ”hoitaneet traumansa”.
Mutta alkoholi oli sodan jälkeen monelle täysin hallitsematon aine, monet olivat traumatusoituneet täysin tunteettomiksi,surua ei oltu surtu, alkoholin avulla yritettiin iloita.
Tuli kaikkea muuta kuin iloa.
Sanottiin että tuli alkoholiongelma ja sanotaan että alkoholi aiheuttaa riippuvuutta, olen erimieltä.
Ei alkoholi ole ongelma, meillä ihmisillä on ongelmia, yksi tärkein on surematon suru joka ei huku saavilliseenkaan viinaa, toinen on kivut, henkiset tai fyysiset eivät nekään viinalla poistu vaikka on sanonta että jos viina ja terva ei auta on tauti kuolemaksi.
Vähän alkoholia voi olla hyväksi, paljon ja jatkuvasti tuhoaa vääjämättä ihmisen kehon.
Ihminen voi tehdä toisen ihmisen itsestään riippuvaiseksi. Alkoholi ei sitä voi tehdä. Alkoholi antaa jokaiselle täyden vapauden juoda tai olla juomatta.
Alkoholismi geeneihin en usko, eikä yleensäkään ole viisasta takertua jonkun määrittämään diagnoosiin tai lääkityksiin. On viisautta itse päättää.
plokkariukki
Maallikkona viina-asiassa Veikon kanssa samoilla linjoilla. Joka suvussa pitää kai olla perimässä viina-geeni, koska siellä sun täällä viina maistuu. Kumpi sitten oli ensin ongelma vai viina, siitäkin voi väitellä aina. Minusta olisi pitänyt tulla juoppo jo lapsena, sen verran on viina maistunut niin isän kuin äidinkin puolen suvuissa; onneksi ei isälle eikä äidille. Pelastukseni lienee ollut sen verran fiksu ja vihainen vaimo, ettei ole antanut viinan kanssa läträtä. Joskus ”poikaporukassa” otetaan vähän, yleensä iloon ja sielläkin juomat alkavat olla suurimmalta osin 0-prosenttisia. En kuitenkaan sano, että minusta ei koskaan tulisi juoppoa, Luoja sen yksin tietää.
Veikko Kastinen
Äitini kesti selvinpäin urhoollisesti vuosikymmenet humalassa riehuvaa miestä, kunnes voimat loppuivat ja antoi periksi. Loppuelämä oli sitten liukua kuilunpohjalle.
”Hyvää” tarkoittavat opettajat, sosiaaliviraomaiset jne tuomitsivat minutkin juopoksi eivätkä antaneet muuta mahdollisuutta, no sitä dignoosia aikani toteutin.
Pöytälaatikko runoihini olen joskus kirjoittanut:
Minä toteutin lääkärin dignoosin
sitä voi hyvinkin sanoa hulluudeksi
Ari, olen samaa mieltä ettei kukaan voi sanoa mitään varmaa edes huomisesta päivästä. Jos huomenna on usko Luojaan ja rinnalla rakastava vaimo huominen voi mennä hyvin.