Eino Säisä ylisti Tshehovin näytelmiä

Tiistaina 30. lokakuuta tänä vuonna on tasan 30 vuotta kirjailija Eino Julius Säisän ( 1935 – 1988 )  kuolemasta. Muutamia päiviä ennen traagista menehtymistään, tiistaina 25.10.1988, hän kertoi minulle suunnittelevansa kirjailijana uutta aluevaltausta, sotaromaania, aikoen seuraavalla viikolla mennä haastattelemaan tuttua sotaveteraania.

Tiistaina 26.6. 2018 Ylä-Savon Oppaat ry  järjesti Iisalmella opastetun linja-autoretken teemana  ”Poroveden kierto sekä kirjailija Eino Säisän kotimaisemat”, oppaina Anja Kauppinen ja  Iikka Kauppinen sekä  Tellervo Suhonen, joka on Säisän sukua. ”Kukkivat roudan maat” -romaanisarjansa kuudennessa eli viimeisessä osassa ”Minun maa” ( Tammi, 1980 ) Säisä kirjoittaa: ”Vaikka nykyisyys näyttäisi toivottomalta, on elämän saaneen oltava lannistumaton ja nähtävä se toiveikas. Tulevaisuus on toivon tähdittämä… Tulevat uudet ihmiset, syntyy uusi maa. Minun maa.”

Vuonna 1971 alkaneen teossarjan romaaneja ovat Kylä herää, Kylä elää, Isät ja pojat, Hyvästi nuoruus, Kurkien tanssi sekä  Minun maa, jonka viimeisellä sivulla ovat myös nämä sanat: ”Mitä muistoilla tekee? Eletyssä on tulevan aavistus. Muistojen paloista rakentuu tulevan kivijalka. Näin liittyvät mennyt ja tulevaisuus yhteen.”

Vuonna 1940  Ylä-Savon talousalueella – kirjailijan  Kukkivilla roudan mailla – asui 78 467 ihmistä, sotien jälkeen vuonna 1950 yhteensä  91 358  ihmistä, vuonna 1970 vielä 78 874,  kymmenen vuotta myöhemmin  72 173.

Kun heinäkuussa 1977  Iisalmessa, Säisän perheen omakotitalossa,  Kuutolankadun ja Otavankadun kulmassa , kysyin häneltä, onko sinulla sellaista mielikirjailijaa tai teosta, helmeä, jonka luo aina uudelleen ja uudelleen palaat kuin kirkasvetiselle lähteelle, hän vastasi jonkun ajan kuluttua  kirjeitse: ”Muutaman vuoden kumppaneita löytyy useitakin ja joku unohtunut tulee vuosien päästä uudelleen luokse. Kestävimmin on säilynyt Tshehovin novellituotanto, johon en usko koskaan väsyväni.” Kysymykseeni suurimmista kertojista hän vastasi: ”Venäläiset klassikot tulevat aivan ensimmäisinä: Tshehov, Dostojevski, Tolstoi. Mannermaalta kohoavat mieleen Thomas Mann ja Herman Hesse ainakin, Norjasta Knut Hamsun. Atlantin takaisista William Faulkner, Richard Wright ja Hemingway. Meillä A. Kivi on pysyvä kivijalka.”

Kerran,  herkistyen ,   myötäeläen, hän  kertoi   Anton Tshehovin ( 1860 – 1904 ) novellista Suru, joka on käännetty myös Kaihoksi: ”Iltahämärä Pietarissa. Sataa märkää lunta. Ajuri Jona Potapov on valkoinen kuin aave, hän on koukistunut syvään… Piti kertoa pollelle, että minulta on tänään kuollut poika. Kukaan muu ei siellä Pietarissa kuunnellut Potapovia.”

Joululahjaksi saamastaan Tshehovin kirjekokoelmasta  hän sanoi: ”Niissä on minulle kylliksi.”

Eino Säisä ylisti Tshehovin näytelmiä Lokki, Kolme sisarta, Vanja -eno ja Kirsikkapuisto ja sanoi: ”Tshehov on maailman kantaa ottavin kirjailija, hän näyttää, kuinka ihmiset käyttäytyvät. Jos joutuisin yksinäiselle saarelle ja minun pitäisi valita lukemiseni, ottaisin vain Tshehovin neljä näytelmää.”

 

 

Jätä kommentti

*