Juhani Ahon Mansikkaniemi 1865 – 1876

Rovasti Henrik Gustaf  Teodor Brofeldt ja rouva Karolina Fredrika Emelie Snellman saivat kymmenen ( 10 ) lasta: Johannes, Lydia Sofia, Petter Fredrik, Karl Gustaf, Teodor Wilhelm, Elin Natalia, Emilia Magdalena, Henrik Joel, Johanna Charlotta ja Alma Augusta. Heistä Johannes, sittemmin kirjailija Juhani Aho ( 1861 – 1921 ), Lydia eli Lyydi  ja Petter eli Pekka, syntyivät Lapinlahdella Väärnin pappilassa, Karl eli Kalle, Teodor, Elin, Emilia, Joel ja Johanna syntyivät Iisalmella, Koljonvirran itäpuolella Mansikkaniemen pappilassa, Johanna ja Alma  Vieremällä Kyrönniemen pappilassa; tuohon aikaan Vieremä kuului Iisalmen maalaiskuntaan ( Colliander, Suomen Kirkon Paimenmuisto II, Helsinki 1918 ).

Brofeldtin perhe asui Mansikkaniemellä kirkkoherran apulaisen uudessa puustellissa yksitoista vuotta, vuosina 1865 – 1876. Kansalliskirjailijamme Juhani Ahon varhainen kertomus vuodelta 1883  “Siihen aikaan kun isä lampun osti” on kuvaus muutoksesta Mansikkaniemellä.  – “Siihen aikaan kun isä lampun osti eli vähä sitä ennen, sanoi hän äitille näinikään: Äiti hoi, kuulehan, eiköhän ostettaisi lamppua meillekin? -Mitä lamppua?”( WSOY 1955 ).

Mansikkaniemen kärjestä pohjoiseen  Pikku-Iijärvellä ovat jonossa kuin metsämansikat heinässä Mansikkasaari, Kuolionsaari ja Kanasaari. Brofeldtien aikaan 1800 -luvulla Mansikkasaarta kutsuttiin myös Puolukkasaareksi, monissa aikalaiskirjoituksissa saaret olivat  nimeltään Koirasaari, Kukkosaari ja Kanasaari.

Koljonvirran länsipuolella Nissilässä, entisessä Kauppilassa, asui Magdalena ja Påhl Nissisen perhe, vuodesta 1868 alkaen pihapiiri oli  Virran Allin, opettaja, kirjailija, toimittaja ja kansanedustaja Aliina eli Alli Augusta Nissisen ( 1866 – 1926 ) lapsuuden koti.

Lapset kuuntelivat kertomuksia Sven Dufvan tappelusta Virran sillalla, siltaa kutsuttiin myös Sven Dufvan sillaksi.  Pappilan renki, myöhemmin itsenäinen talonpoika Ville Ruotsalainen kertoi Runebergin runoista, joita hän osasi ulkoa. Veräjältä pienen matkan päässä männikössä Ouluntien varressa kohosi rautainen ruhtinas Dolgorukin muistomerkki. Lapset luulivat, että venäläinen kenraali on haudattu  patsaan alle. Vuonna 1917 Juhani Aho kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä:

“Lapsuuteni varhaisimpia muistoja on ruhtinas Dolgorukin muistopatsas Virransillan taistelutantereella. Se on muistomerkki miehestä, joka kaatui itse ja menetti taistelunsa, mutta kuitenkin sen voitti, koska vastustaja vetäytyi pois. Se oli kotini portin ja maantien välissä musta rautatorni, jonka ympärysaitapylväät olivat valetut kanuunan muotoisiksi, joita yhdisti kahleet ja jotka seisoivat kanuunankuulain päällä. Oli ankara kielto sitä lähestyä, mutta tietysti sitä lähestyttiin, vaikka varkain, aitauksen alatse, kiikkumaan patsaiden ketjuissa.” ( Antti J. Aho, Juhani Aho ja hänen aikaansa, WSOY 1948 ). Dolgorukin muistomerkki, Juhani Ahon ja hänen sisarustensa “Pikkukirkko”, on lain suojaama muinaisjäännös.

 

 

 

Jätä kommentti

*