Kosteikko, kukkula, saari

On sanottu, että ”Kosteikko, kukkula, saari” on kirjailija Juhani Ahon kaunein lastu eli novelli. Hän kirjoittaa sen marraskuussa 1889 Pariisissa, Montmartren kukkulalla, kuudennessa kerroksessa, katuosoitteessa 9, Rue Menessier. Katu on nykyisin nimeltään Rue Aristide Bruant. Kerrostalon vankassa puisessa ulko-ovessa on  kaiverrettuna numero 9.

Syyskuun 16 päivänä mainittuna  vuonna  Aho on  kirjoittanut Pariisista äidilleen  Karolina Fredrika Emelie eli Emma  Brofeldtille – s. Snellman –  Iisalmen pappilaan: ”Rakas Mamma! -Nyt se Teidän Jussi istuu ja kirjoittaa Pariisissa. Vihdoin viimeinkin olen monen mutkan perästä tänne saapunut ja päässyt asettumaan. Viikko sitten lähdettiin Erik Järnefeltin kanssa Helsingistä. Hän istuu tuossa toisella puolen pöytää ja kirjoittaa kullalleen. Me olemme suuressa kahvilassa, jossa seinät peililasia ja sohvat sametista. Täällä on vielä jotenkin lämmin niin että ovet ovat auki kadulle. Se on kauheata se elämä siellä. Leveät trottoaarit ovat väkeä niin täynnä että tuskin pääsee kulkemaan… Kaikki näkyvät asuvan täällä ulkona ja elävän ravintolassa. Niitä onkin toinen toisessaan kiinni ja kaikki ovat pakaten täynnä.”

Aho ilmoittaa Aino Järnefeltille, että ”Kosteikko” -lastusta tulee ”melankoolinen”. Kuvaus  on jalkamatkalla elettyä ja koettua todellisuutta Savon ja Karjalan maisemissa. Lastun talot ja kukkulat näkyvät Varpaisten vaaralta, Iisalmen ja Nilsiän rajamailla. Montmartren kuudennesta kerroksesta avautuva Pariisin kattomeri muistuttaa  erämaata, koskematonta korpea, sydänmaata,  jossa kukkulat ja laaksot vaihtelevat. Nilsiän ja Pariisin matkat ovat kuin pakoretkiä yksinäisyyteen ( Antti J. Aho, Juhani Aho, Elämä ja teokset, WSOY 1951 ).

Sitaatti lastusta ”Kosteikko, kukkula, saari”:

”Ja on elämässäkin joskus sunnuntaihetkiä, niin kuin  on korvessa kosteikko, niin kuin kukkula alangon keskellä, niin kuin saari suuressa meressä. Niissä matkamiehen mieli viihtyy mielellään vielä silloinkin, kun on ne jo aikoja sitten jälelleen jättänyt eikä ole toivoakaan sinne enää takaisin tulla. Ne ovat surullisia sellaiset hetket, ja niihin on kaipausta kätketty. Mutta niitä muistelee mielellään. Ne hienontavat ja puhdistavat, ja ne herättävät halua sopuun, sointuun ja rauhaan.” ( Juhani Aho, Lastuja, Otava, Keuruu 1974 ).

Jätä kommentti

*