Ortodoksinen kirkkopolku 1950 – 2015

Olin torstaina joulukuun 8 päivänä 2016  Iisalmen Seudun Sotainvalidien perinteisessä joulujuhlassa Koljonvirran-Mansikkaniemen historiallisessa maisemassa, vuonna 1976 valmistuneessa Metsäpirtissä.  Sillä aikaa olivat kiuruvetiset pitkäaikaiset ystäväni Leena ja Esko Pietikäinen käyneet kotimme ovella Iisalmessa  ja tuoneet meille Kiuruveden ortodoksisen seurakunnan historiatoimikunnan joulutervehdyksenä teoksen ”Ortodoksinen kirkkopolkumme – Kiuruveden ortodoksisen seurakunnan historia 1950 – 2015” (Jaana Luttinen, Kiuruveden ortodoksinen seurakunta, Lönnberg Print&Promo 2015 ).
Kirjan , jossa on 335 sivua, on kirjoittanut historian tutkijana ja kirjoittajana ansioitunut yhteiskuntatieteiden tohtori, filosofian maisteri  Jaana Luttinen.  Historiatoimikunnan puheenjohtajana on toiminut kirkkoherra isä Antero Petsalo ja sihteerinä ja kirjahankkeen koordinaattorina Leena Pietikäinen.  Heti kirjan alussa pysähdyin kahteen koskettavaan ajankuvaan. Sivulla 7 on ote rovasti Aleksanteri Ryttyläisen jäähyväispuheesta Suistamon seurakunnan lakkauttamisjuhlassa 25.6.1950, Nuori Karjala 5 / 1993: ”Kun kiinteät siteet katkeavat omaiseen, lapsuuden synnyinseutuun, kotiin tai yhteisöön, johon olemme koko sydämemme kiintymyksellä kiinnikasvaneet, joka on muodostunut kuin osaksi omaa olemustamme, henkeämme ja ruumistamme, täyttää mielemme mielentila, jota sanotaan kaipuuksi. Ihmiselämä on täynnään tapahtumia ja elämyksiä, joissa esiintyy tuo käsite kaipuu.”Seuraavalla aukeamalla on sydäntä viiltävä mustavalkoinen valokuva Suistamon kirkosta sekä perheestä hevosen vetämissä kärryissä ja kuvan alla teksti: ”Evakkojen hyvästit kotipaikalleen Suistamolla 1.8.1944. Isä ja tytär ovat lähteneet evakkomatkalle. SA -kuva.”
Ensimmäinen luku on nimeltään ”Sunnuntaiaamu heinäkuussa 1944”, josta Aleksanteri Ryttyläinen on puheessaan sanonut: ”Oli tullut lähtökäsky Karjalasta. Viiden tunnin kuluttua lähtee viimeinen juna. Siihen mennessä on kaikki oltava valmiina. Mitä ehtisi enää tehdä? Karjalainen koti on sellaisenaan kuin se oli lauantai-iltana jäänyt: kahvipannu pöydän nurkalla, piirakkapino vierellä. ” Seuraava luku on nimeltään ”Raja-Karjalasta Savoon ja Pohjanmaalle –  Ortodoksisuuden ydinaluetta”. Laaja teos on aikamatka evakkoaikaan, se on rikas ja avartava lähdeteos, se on matka ortodoksiseen elämään ja kulttuuriin.  Olen ehtinyt vasta selata teosta, kuitenkin se on niin vaikuttava, että kiirehdin tässä yhteydessä julkaisemaan ensimmäiset vaikutelmani, samalla kiitokseni hienosta työstä.  Teoksen lopussa on Jarmo Pylkkösen piirtämä kartta Raja-Karjalasta 1939: Salmi, Suojärvi,  Suistamo, Impilahti, Korpiselkä, Soanlahti, Ruskeala, Sortavala ja Laatokan Valamo. Pylkkönen on piirtänyt kartan myös Kiuruveden ortodoksisesta seurakunnasta 1950 – 2015: Kiuruvesi, Pyhäjärvi, Pyhäntä, Kestilä, Piippola, Kärsämäki, Haapajärvi, Reisjärvi, Sievi, Nivala, Haapavesi, Pulkkila, Ylivieska ja Rautio.  Piirros  omalta osaltaan valaisee  myös omaleimaista   kiuruvetisyyttä, jossa leimallista  on kulttuurien kohtaaminen. Kartta kertoo havainnollisesti  jatkuvasta murroksesta: ”Vuonna 1952 Rautio, Ylivieska, Sievi, Nivala ja Reisjärvi liitettiin Kiuruveden seurakuntaan Vaasan seurakunnasta. Vuonna 1972 Kalajoen ja Raution kuntien yhdistyessä Rautio siirtyi Oulun seurakuntaan. Vuonna 2008 Pulkkilan, Kestilän ja Piippolan kunnat yhdistyivät Siikalatvan kunnaksi, joka kuuluu Oulun seurakuntaan.” Kirja päättyy isä Antero Petsalon kirjoitukseen ”Ortodoksinen kirkkopolkumme vie kohti taivaan valtakuntaa”, mistä seuraavat viimeiset sanat: ”Antakaamme rakkauden ja kaikkinaisen hyvyyden loistaa valona elämässämme.”