Viro, Juhani Aho, metsä

Eesti Vabariik ´n – Viron tasavallan – uudesta itsenäistymisestä oli eilen perjantaina  20. elokuuta 2021 tasan 30 vuotta.

Filosofian tohtori Hannu Remes piti kesäkuun 9 päivänä 1979 ”Yläsavolaisen kirjoittajaperinteen seminaarissa” Iisalmella esitelmän teemasta ”Juhani Aho Virossa”.  Vuosina 1892 – 1957 olivat kirjailijamme  Juhani Ahon tuotantoa kääntäneet viroksi seuraavat virontajat: – Johannes Aavik – August Annist – Villem Grünthal-Ridala – August Palm – Gustav Suits – Friedebert Tuglas – Konstantin Vanik.

Heistä Saarenmaalla joulukuun 8 päivänä 1880 syntynyt ja Tukholmassa maaliskuun 19 päivänä 1973 kuollut  kielitieteilijä ja vironkielen uudistaja Johannes Aavik on katsonut, että suomalainen Juhani Aho on merkittävästi vaikuttanut vironkielen kehitykseen, kaunistaen ja rikastaen sitä.

Virontaja Gustav Suits ( 1883 – 1956 ) on vuonna 1905 huudahtanut:

– ”METSÄ, METSÄ! SE ON AHON SUURIN RAKKAUS.”

Lauantaina 28. elokuuta 2021 vietetään ”Suomen luonnon päivää”.  Lauantaina 11. syyskuuta 2021 on 160 vuotta kansalliskirjailijamme, Helsingin yliopiston filosofian kunniatohtorin ( v. 1907 ) Juhani Ahon  ( 1861 – 1921 )  syntymästä. Seuraavassa sitaatti Juhani Ahon lastusta ”Takalisto” ( Juhani Aho, Lastuja, neljäs kokoelma,  WSOY, Porvoo 1899 ):

”Metsä on niityn takana. Seisoo jylhänä ja koskematonna, kuuset kuin vahtisotamiehet pitkin rintamaa, niinkuin tahtoisivat sanoa: elä tule, ell´et tunnussanaamme tunne!

Luulenhan tuon tuntevani ja pistän jalkani salamyhkäiselle polulle. Totinen alakuloisuus se on metsän tunnussana, tyynen miehen rintaan kätkeytynyt surumielisyys se on metsän mieliala. Ei se sitä ilmoittele, ei sitä vieraille valita, mutta sinä tunnet sen, etkä tahdo sitä kysymyksilläsi häiritä. Oma on metsällä elämänsä, omat taistelunsa. Korkealle kohoo hongan latva, ylös pilviin pyrkii kuusen huippu kuin kirkon risti, syvälle maahan ja laajalle ympärilleen tunkee se juurensa salaisiin kätköihinsä. Omia asioitaan se haastaa, omia huoliaan humisee, omia vihojaan ärjyy minun mielialoistani välittämättä, mutta painaen minuun aina omansa. Ei minulla surua niin suurta, ett´ei metsän ilo niitä haihduttaisi, ei iloa niin äänekästä, ett´ei metsän murhe niitä vaientaisi… Lehto aina näkyjä näkee ja niitä muillekin näyttää, katselee aurinkoisilta rinteiltä yli muun metsän ulos muihin maailmoihin, ja antaa haaveilla herkän mielensä. Siinä aamutuuli ensiksi unestaan havahtuu, sitä koitar ensiksi koskettaa, siinä illan tuuli heittää hyvää yötä ja rusko viimeksi viihtyy. Lehto rakastaa maailmaa kaukaa katsella – ja niin minäkin.”

Jätä kommentti

*