Päätin viime marraskuussa käyttää minulle tarjotun tilaisuuden jäädä pois nykyisestä työstäni. Huomenna on viimeinen työpäiväni Pielavesi-Keitele-lehdessä.
Tulin lehteen joulukuussa vuonna 1979. Silloisen päätoimittajan Oskari Kanasen suullinen työtarjous kuului: ”Ole nyt alkuun 50 vuotta.” Pikkasen jää vajaaksi, mutta haitanneeko tuo.
Työurani 25 ensimmäistä vuotta painottuivat Keiteleelle. Näiden vuosien jälkeen ei ole hetken mielijohde sanoa tuntevansa itsensä keiteleläiseksi. Työurani loppuvaiheessa pääsin tutustumaan myös pielaveteläiseen elämänmenoon. Lopputulema on, että kummallakin puolen kuntarajaa asuu helposti lähestyttäviä ihmisiä. Tulin usein huomaamaan: Mitä pienemmän talon pihaan ajoit, sitä isomman Ihmisen löysit.
Nykyisessä elämäntilanteessani haluan määritellä identiteettiäni muustakin kuin työn näkökulmasta. Eli millaisessa henkisessä ja hengellisessä ilmapiirissä olen työvuoteni viettänyt? Savolaisten mutkaton tapa pakkautua juttusille on tehnyt olemisen kevyeksi. Olen saanut tuntea olevani hyväksytty.
Mitä tulee hengelliseen elämään, niin paikkakuntien jokainen hengellinen yhteisö on kolkuttavalle avannut. Olen saanut olla osallisena tilaisuuksissa, jotka ovat olleet anniltaan muutakin kuin työtä.
Historiasta löytyisi paljon maininnan arvoisia tapahtumia ja sattumuksia. On pakko palata yhteen aikakauteen ja mainita muutama nimikin.
Keiteleellä vallitsi 70- ja 80-luvuilla mielenkiintoinen hallitus-oppositioasetelma. Tästä piti huolen kuuluisa Veljestuvan varjohallitus.
Aluksi en rohjennut mennä häiritsemään ”hallitusherrojen” Pekkalainen, Perkule-Matti, Leskis-Manu ja Pykälä-Kalle kokouksia. Sittemmin huomasin, että kauttani yritettiin vaikuttaa tien toiselle puolen, jossa sielläkin oli vahvoja persoonia, kaikki viisi kunnanjohtajaa esimerkkeinä.
Kunnalliselämän ”takapiruna” istuessa parasta antia ovat olleet valtuuston kokoukset. Sellaisten sanankäytön mestareiden, kuten Kauko Uljas Siekkisen, Johannes Kuokan, Eino Vallan, Aino Köntän ja Pekka Savolaisen kuuntelu oli puhdasta nautintoa.
Elinkeinopolitiikka ja yrittäjäkulttuuri opettivat kaksi perussääntöä: Keskeneräisiä asioita ei repostella eikä tappiomielialaa lietsota.
Yrittäjänimiä olisi listaksi asti. Matikaisen Reijon mainitsen siksi, että hän pelasti minut niin monesta pulasta. Laittoi autoni ajokuntoon joskus pyhänäkin. Yritän muistaa iltarukouksissani tai viimeistään, kun seuraavan kerran mahassa kurnii, Sinikellon Markettaa ja Riittaa sekä Kahvikulman Birgittaa ja Juhania.
Lienee tahdikasta sanoa työkavereistakin jotain. Jos Vellamo Paananen oli oppaani keiteleläisyyteen, niin pitkäaikaisin työtoverini Aili Lukkarinen on ollut navigaattorini Pielavedellä. Ilman hänen paikallistuntemustaan olisin ollut helisemässä. Päätoimittaja Heliä ja toimittaja Maritaa kiitän siitä, että ovat oikaisseet punapartaisen ruotuun, kun tältä on mopo meinannut karata käsistä.
Työkumppanuus ja edelleen jatkuva luontokaveruus ja ystävyys Janne Taskisen kanssa on ollut suurimerkityksinen. Hänen innoittamana tuli työnnyttyä tilanteisiin, joilla voi retostella vielä kiikkustuoli-iässäkin.
Ynnäilen uraani ja saan jäämään viivan alle plusmerkin. Yhden ainoan kerran jouduin tekemisistäni poliisikuulusteluun. Yhden työnantajan vakavan nuhtelun olen kuunnellut. Saamieni häirikkösoittojen määrän voi laskea yhden käden sormilla.
Nyt joku kysyy: ”Mittees sitten meinoot?” Tarkoitus olisi pysyä järjissään ja kykenevänä kiipeilemään puihin. Kaikenlaista pyörii mielessä. Oman luontosuhteen tiivistäminen kirjaksi olisi makea juttu.
Heli on maanitellut blogikirjoittajaksi tähän lehteen. Eiköpähän tuo toteutune.
Ei hyvästi vaan näkemiin.
Timo-Heikki