Kaunotar kotiin ja radalle

Talvi alkaa pikkuhiljaa taittua kohti kevättä ja ajatukset koko joukkueella ovat päivä päivältä lähempänä Pariisia. Sitä hetkeä, kun voi nostaa keltaisen Bianchin pään päälle Eiffel-tornin juurella, odottaa jokainen. Sinne on kuitenkin vielä matkaa. Toinen, lähes yhtä suuri, odotuksen aihe on ainakin kaltaiselleni materialistille se, että pitkän odotuksen jälkeen saa vihdoin nostaa kaunottaren seinälle  juuri sitä varten rakennettuun telineeseen.

Se oli aivan tavallinen tiistaipäivä töissä, kunnes jälleen kerran alkoi whatsapp rämisemään: Pyörät ovat huomenna noudettavissa Suomen urheilupyörän uudesta liikkeestä Lielahdesta. Taas oli ajatukset hetken aikaa aivan muualla kuin töissä ja pöllien pyörittämisessä. Keskiviikkona koitti hetki, jolloin hiukan joustetaan treenisuunnitelmasta, äkkiä kotiin, työkamppeet nurkkaan, farkut jalkaan ja auton nokka kohti Tamperetta. Ja sieltähän se kaunotar löytyi, on se vaan hieno!

Jyväskylän joukkueen keltaiset pyörät koottiin Suomen Urheilupyörässä Tampereella.

Maantietkin alkavat paikoitellen sulamaan, paljastaen samalla karun totuuden, edes asfaltti ei tykkää Suomen talvesta. Aivan järkyttäviä reikiä ja railoja valmiina surmaamaan sisärenkaan tai kaatamaan pahaa aavistamattoman pyöräilijän. Vielä joutuu odottamaan pyöräilykauden aloitusta, koska tätä kirjoittaessa se vaikuttaa siirtyvän kauemmaksi: lunta tulee nytkin taivaan täydeltä.

Vielä joitain viikkoja ulkona voi maantiepyörän kanssa vain poseerata – lunta riittää!

Malttamaton luonne saattaa kuitenkin ajaa ihmisen tekemään jotain älytöntä. Pahimpia menohaluja hillitäkseni päätin lähteä testaamaan uutta kaunotarta tuoreeltaan Botniahalliin, jonne TRGM Vaasa oli järjestänyt yöpyöräilytapahtuman alkaen 22.00 ja päättyen seuraavana aamuna 10.00. Onneksi työnantajani on myötämielinen tämän projektin suhteen ja pääsin livistämään töistä vähän tavanomaista aiemmin ja ehdin ottaa ruhtinaalliset parin tunnin päiväunet ja syödä hyvin ennen lähtöä.

Tämä keltainen pyörä pääsi kotona varta vasten rakennettuun telineeseen paraatipaikalle.

Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja väkeä oli mukavasti paikalla. Meidän joukkueesta mukana oli lisäkseni joukkueemme kaksi Pohjanmaan vahvistusta sekä veteraani Keijo. Tampereelta paikalle oli saapunut  yhdeksän pyöräilijän joukko. Pienen totuttelun ja satulan säätämisen jälkeen meno alkoi tuntua varmemmalta ja päätin hakea tuntumaa ryhmäajoon. Pienen hakemisen jälkeen alkoi hahmottua, mitä se vaatii onnistuakseen: paljon enemmän keskittymistä kuin kuvittelin. Alkuyön tunteina päädyin myös ajon aikana juttelemaan ventovieraiden pyöräilijöiden kanssa. Löytyipä sieltä yksi tamperelainen, joka on kanssani samassa veneessä – huollosta pyöräilijäksi.

Enpä lähtiessä osannut odottaa näin käyvän, kuvittelin kiertäväni rinkiä pää pyörällä, mutta sehän oli kaikkea muuta, eikä ollenkaan niin tylsää kun kuvittelin.

Uuden pyörän mittariin kertyi heti ensilenkillä 150 kilometriä.

Kolmelta yöllä oli ensimmäinen pitkä tauko, toki jokainen sai pitää taukoja oman fiiliksen mukaan, mutta tällä tauolla oli järjestäjän toimesta tarjolla sämpyläkahvit. Suurin osa porukasta jätti homman tässä vaiheessa, väki väheni radalla ja meno kävi vähän vaisummaksi. Oma fiilis oli kahvitauon alkaessa vielä varsin hyvä ja ajatus 200 kilometrin rajapyykin saavuttamisesta kolkutti takaraivossa. Totuus alkoi kuitenkin paljastua hyvin nopeasti, sykkeet pyrkivät koholle ja väsymys alkoi muutenkin tuntua. Ajaminen kävi epävarmaksi ja reaktiokyky oli selvästi heikentynyt, joten katsoin parhaaksi ajella omaa rauhallista tahtia. Matkamittari näytti tässä vaiheessa 125 kilometriä ja tein päätöksen, että ajan 150 km ja se on siinä. Ja sen tein, saatoin olla tyytyväinen suoritukseen, 27 km/h keskinopeudella sykkeen pysyessä siellä paljon puhutulla PK-alueella, olihan tuo minun pisin yhtäjaksoinen lenkki (tai siis lähes 400 lenkkiä) maantiepyörän satulassa.  Edes takapuoli ei pahoittanut mieltään tuosta kokemuksesta. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, kunhan sulaisi nuo tiet.

Lauri Anttila 27.3.2018