Tikulla huoltoapinaa silmään

Näin kuuluu vanha sanonta, mutta kaivelen silti menneitä. Jokaiselle löytyi oma paikka huoltotiimistä riippuen taustasta, koulutuksesta, ajokortista tai tähtimerkeistä. Minun paikkani oli selvillä alusta lähtien. Takahuollossa olisi hyvä olla sellainen henkilö, joka osaa vähän kaikkea. Sehän oli kuin minulle tehty, koska olen aina ollut sitä mieltä, että on parempi tietää vähän kaikesta kuin vähästä kaikki.

Pienempiä huoltotoimenpiteitä tehdään matkan varrella jatkuvasti: käynnissä uuden ketjun asennus.

Osa pyöräilijöistä piti meitä vielä hullumpana kuin itseään: ajaa nyt autolla pyöräilijöiden vauhtia 1500 kilometriä. Saattaahan se kuulostaa tylsältä, mutta sitä se ei todellakaan ollut. Päivät olivat pitkiä eivätkä lainkaan tylsiä. Aamut aloitettiin vesikanistereiden täytöllä ja urheilujuoman sekoittamisella. Tulipa todettua, että kyllä englanniksi saa palvelua myös Saksassa ja Ranskassa: Kädet täynnä vesikanistereita vaan hotellin respaan kysyen “Where I can take water?” ja joka kerta sai pöntöt täyteen. Ja vettähän kuluu päivässä jopa 200 litraa kun reilu kolmekymmenpäinen joukko polkee 200 kilometriä. Illat puolestaan venyivät pyörien huollon merkeissä. Valtaosan tästä hommasta teki osaava mekaanikkotiimi, mutta koska tarvikkeet olivat autossa, joka oli minun vastuullani, jouduin, tai paremminkin pääsin, mukaan myös tuohon hommaan. Opin paljon maantiepyörän sielunelämästä, mistä on varmasti paljon apua tulevaa ajatellen.

Isommissa remonteissa huoltotiimille riittää puuhaa joka ilta.

Matkan varrella lähes kaikki on mahdollista: polkupyörän rengasrikosta huoltoauton tekniseen vikaan. Toisinaan oltiin tilanteessa, jossa pyöräilijät katosivat pyörätielle, johon ei autolla ollut asiaa. Siinä sitä raavittiin päätä belgialaisessa maalaiskylässä vailla nettiyhteyttä. Tähän oltiin varauduttu lataamalla reitit tabletille, mutta siihen ei osattu varautua, että reitti näkyykin vain sinisenä viivana ilman ympärillä näkyvää karttaa. Onneksi näistä tilanteista kuitenkin selviydyttiin, kiitos etuauton pätevän kartanlukijan, ja tavoitimme taas pyöräilijät. Sitä ei käy kieltäminen, etteikö ajoittain olisi ollut vähän tylsää, kun kaikki meni valtaosaltaan niinkuin pitikin. Välillä oltiin pitkiä pätkiä tuppisuuna. Toki se sopii minulle kun tykkään nauttia luonnosta ja maisemista ja maisemiahan tuolla matkalla riitti.  Yleensä hiljaisuuden rikkoi radiopuhelin: “Latelle terveisiä, että tuohan on ihan niinkun Multian saha” tai toiseen suuntaan huoltoautossa vieressäni istuvan Marin vakioviestit pyöräilijöille: “Onko kaikilla kaikki hyvin?” ja “Muistakaa juoda!”. Radiopuhelin oli reissulla tärkeä viestintäväline, mutta myös mahtava huumorin välittäjä.

Radiopuhelin on ahkerassa käytössä joukkueen sisäisessä tiedonkulussa matkan varrella.

Olihan meitä toki huollossa muitakin kuin etu- ja taka-auto, kaikkiaan  kahdeksanhenkinen tiimi ja neljä autoa. Ja mitä se muu huolto sitten teki reissussa? No ruokaa! Kuorma-autokaksikon tehtävä oli löytää reitti puolimatkan huoltoon ja valmistaa päivän pääateria tienvarsiravintolaan. Tässä hommassa oli apuna huoltopäällikkö kuljettajansa kanssa, sikäli kun kauppareissuiltaan ehtivät, sillä valtaosa tuoretavaroista hankittiin paikan päältä.

Kolmekymmenpäisen pyöräilijäjoukon huolto vaatii yllättävän paljon ajoneuvoja ja muuta kalustoa.

Kaikki ruokatarvikkeet ja 8 rullakkoa muuta tavaraa grillistä kertakäyttöastioihin kulkivat mukana kylmäkontillisessa kuorma-autossa. Ei sitä ennen reissuun lähtöä käsittänytkään, millainen määrä kalustoa ja tavaraa tarvitaan pitämään kammet liikkeessä. Oma lukunsa olikin kaiken tämän kaluston hankinta. Niitä ei voinut hakea kaupasta, vaan ne oli saatava lainaan.  Huollon WhatsApp-ryhmä lauloi pari kuukautta ennen lähtöä, kun siellä lentelivät kysymykset: Kenellä olis kontakti, mistä saadaan kokoontaitettavia pöytiä? Mistä kaasupullot, onnistuuko niiden täyttö Euroopassa? Pari päivää vierähti reissun kynnyksellä, kun kaikki tavarat pakattiin autojen kyytiin ja autoihin saatiin teippaukset.

Perillä Pariisissa huoltotiimikin pääsi pyöräilemään, toki hieman erilaisella kalustolla.

Loppuhuipennuksena Pariisissa me huoltotiimiläisetkin pääsimme pyöräilemään, kun pyöräilimme pitkin öisiä Pariisin katuja mahtavilla kaupunkipyörillä. Vastavuoroisesti pyöräilijät järjestivät meille huollon Eiffel-tornin juurelle. Pyöräilystä innostuttuamme päätimme jatkaa harrastusta vielä seuraavana päivänä tarkistamassa olennaisimmat nähtävyydet. Tulihan siinä 13 kilometriä pyöräiltyä! Sen jälkeen hyvällä omallatunnolla saattoikin mennä ravintolaan syömään ja päräyttää taksilla takaisin hotellille. Huh mikä urakka!

Lauri Anttila 27.2.2018

Jätä kommentti

*