Yhdessä kisamatkalla

Perjantai-aamu. Kello herättää kuudelta, vähän aiemmin kuin normaalisti työaamuna. Hetken aikaa pitää miettiä, missä mennään, kunnes ajatus kirkastuu. Tänään minulla onkin vapaapäivä, jolloin suuntaan työpaikan sijaan junalla Turkuun. Aamukahvi ja lehti, normaalit rutiinit, sitten nuorimmaisen, sen telinevoimistelijan, varovainen herätys. ”Tänään lähdetään kisoihin!” Hymy karehtii pienen voimistelijan huulilla. Kuitenkin on mukava vielä köllötellä ja joudun toistamaan kerran, jos toisenkin: ”Reippaasti nyt!”

Kylmälaukullinen evästä, reppu ja laukku. Viimeiset tarkistukset; onko puku? Se on tärkein, kaikkea muuta saamme reissun päältä. Pienoinen jännitys ilmassa sekä etu- että takapenkillä. Hiljaista juttelua. Matkalla poimimme kyytiin toisen äidin tyttärineen. Samat aatokset mielessä; yöllä on nukuttu hieman huonosti.

Pikkuhiljaa kaikki saapuvat. Reipasta huomenta! Nyt sitä mennään, junalla tällä kertaa. Ovatko kaikki saapuneet? Kymmenen voimistelijaa, kaksi valmentajaa ja kolme äitiä, porukka on koossa. Otamme hieman vauhtia väärästä vaunusta ja vihdoinkin löydämme paikkamme. Ilomme on suuri, kun edessämme on tuttuja. Hekin aikaisia matkalaisia, seuramme iki-ihania kiltalaisia matkalla Helsinkiin, Voimisteluliiton tilaisuuteen. Hersyvä nauru ja tsemppaukset kaikuvat kiltalaisten suista. ”Voi kun olisin yhtä reipas ja aktiivinen vielä heidän iässään”, kuiskuttelen vieruskaverilleni.

Kiltalaiset junassa matkalla Helsinkiin Voimisteluliiton tilaisuuteen

Kiltalaiset junassa matkalla Helsinkiin Voimisteluliiton tilaisuuteen

Matka etenee sukkelasti. Nauravia tyttöjä, kokeneita ja kokemattomampia kisailijoita. Juttua riittää, pienemmät kuuntelevat pää kallellaan. ”Tuletteko pelaamaan korttia?”, isommat kysyvät Kylläpä äidistäkin tuntuu mukavalta, ovat kuin yhtä suurta perhettä.

Junamatkan viihdykettä

Junamatkan viihdykettä

Sateinen Turku, pikainen lounas. Osa voimistelijoista lähtee jo kisapaikalle. Me kävelemme hotellille. Saman sateenvarjon alla, tyttöni ja hänen voimistelukaverinsa. Ei haittaa, vaikka hiha kastuu. Hotelli löytyy, samoin lisää sateenvarjoja. Kuljemme Aura-joen vartta ihanaa puupolkua kohti kisapaikkaa. Tämä on nähtävä kesälläkin. Jos olisimme ottaneet taksin, tämäkin olisi jäänyt kokematta. Välillä kartan tarkastus, oikeaan suuntaan ollaan menossa, pysytään perässä. Tuuli kääntää sateenvarjon välillä nurinpäin, kohta huomaan sateenvarjoni olevan kahdessa osassa. Ei se mitään, pian ollaan perillä. ”Äiti, otitko ne kuivat sukat, minun kengät ovat aivan märät?” Kyllä, kyllä äiti otti. Mitäpä äidin repusta ei löytyisi.

Kisa alkaa. Kannustusjoukot hengessä mukana. Oma voimistelijanikin silmä tarkkana katsomossa. Onneksi välillä ehtii vähän temppuilla sivustalla. Hieno ilta – pronssia seurakavereille! Huomaan pienen jännityksen tyttöni olemuksessa; huomenna on minun vuoroni.

Unta ei tarvitse houkutella. Tasainen tuhina täyttää hotellihuoneen. Väsyttäähän tuo minuakin.

Hotelliaamiainen. Silmät syövät enemmän kuin oikeastaan jaksaisi. ”Mutta tytöt: olettehan varmasti syöneet tarpeeksi, teillä on pitkä päivä, mitä sinä vielä ottaisit, ennen kisasuoritusta pitää kyllä vielä syödä jotain…” Mikähän olisi sopivasti, ettei olisi liikaa, muttei nälkäkään saisi olla? Huoli ruokailusta on aina näinä päivinä niin suuri.

Letit letitetty, tietenkin samanlaiset joukkueen kaikilla tytöillä, puku päällä. Kuuluttaja kuuluttaa, että lämmittely alkaa. Permannolla on väkeä kuin pipoa. Katsojankin silmissä vilisee. Miten ne eivät törmäile toisiinsa? Minunkin lapseni näyttää pärjäävän hyvin.

Äideillä kisakatsomossa jännitys tiivistyy. Kohta se alkaa. Lämmittelyvaatteet riisuttu, pian on hänen vuoronsa. Voi rakas, tee parhaasi! Tärisee, koko tyttö. Taitaa jännittää vielä enemmän kuin minua. Pieni hetki, suoritus ohi. Kymmenen senttiä leveä puomi näytti paremmuutensa yhden kerran. Rauhassa ylös ja sarja loppuun. Etsin katsetta, katse kohtaa, peukutan! Hyvin meni, teit parhaasi, olet kokemusta rikkaampi jälleen. Minusta ei olisi koskaan tuohon.

Palkintojen jako, valmentajien palaute, valokuvat. Pieni tyttö kiipeää syliin. ”Sylipula”, hän sanoo. Olen niin onnellinen, kun sain jakaa taas tämän pienen osan lapseni rakasta harrastusta.

Kilpakumppanit

Kilpakumppanit

Yömyöhään kotona. Vielä yhteinen sauna ja reissun pölyt putsattu. ”Älkää vaan sammuttako valoja, ennen kuin minä nukahdan.” Ei varmasti sammuteta. Nuku hyvin voimistelijatyttöni!

-marika-

Jätä kommentti

*