Tuntematon sotilas

En ole koskaan erityisemmin pitänyt Tuntemattomasta sotilaasta. Rehellisesti sanottuna olen inhonnut tuota joka ikisenä Itsenäisyyspäivänä televisiosta vyörytettävää 50-luvun elokuvaversiota, jonka edessä koko Suomi fiilistelee sotanostalgioissaan, niin kuin ei positiivisempia jälkiä kansakunnan muistista löytyisi. Tähän tuli muutos viikonloppuna Kajaanin kaupunginteatterin katsomossa. Ensimmäinen puoliaika meni tippa linssissä. Väliajan jälkeen sain itseni pysymään kasassa.

Teatteriversio toi hahmot ja tekstin niin iholle, että teos kosketti oikeastaan ihan kaikkea, mitä ruuhkavuosien keskellä elävän perheenisän sisimmässä vain suinkin voi koskettaa. Toki mieltä liikuttivat edesmenneiden ukkien kokemukset, joista he eivät koskaan maininneet sanallakaan. Riipaisevinta oli kuitenkin se, miten sodan järjettömyys ja syvälle meihin uponneet jäljet tulivat näytelmässä esille.

Sota on käyty aikaa sitten ja veteraanitkin elävät pian vain muistoissa ja muistomerkeissä. Silti tuntuu, että mielissämme käymme tuota samaa sotaa yhä edelleen. Sota on vain muuttanut päämme sisään epäkonkreettiseksi käsittelemättömäksi pahoinvoinniksi, joka tilaisuuden tullen pulpahtaa esiin ja ryöppyää läheistemme niskaan. Sukupolvesta toiseen. Isiltä pojille ja edelleen poikien pojille ja tyttärille. Juoksuhaudat ja taistelutantereet ovat siirtyneet tykkitulen ruhjomista metsistä siististi sisustettuihin olohuoneisiin ja makaronilaatikon tuoksuisiin keittiöihin.

Surukseni ja häpeäkseni täytyy tunnustaa, etten ole läheskään aina vakaa ja määrätietoinen Koskela saatika vastoinkäymiset huumorilla kuittaava Rokka. Tunnistan itsessäni ajoittain vihaa täynnä olevan ja heikkoutta inhoavan alikersantti Lehdon. Siellä jossain vuosikymmeniä sitten tuo Lehto tai joku hänen kaltaisensa lienee raivonnut alaisilleen, jotka sitten kaikkien kauhujen läpi selvittyään ovat purkaneet selittämätöntä pahanolon tuskaansa eteenpäin. Tylyttäminen ja räyhääminen – sen osaan minäkin.

Sukupolvien ketjussa pahoinvointi laimenee vähän kerrallaan. Kukin ikäluokka käsittelee siitä möykystä osansa. Lapioimme juoksuhautoja ja poteroita umpeen, minkä kerkiämme. Mitä enemmän lapioin, sitä harvemmiksi käyvät syyt ylpeillä oman luonteeni lujuudella. Mitä enemmän ikää karttuu, sitä ylenpalttisemmaksi käy armo ja myötätunto edellisiä sukupolvia ja heidän omissa olosuhteissaan ja lähtökohdissaan tekemiään virheitä kohtaan.

Lapioitavaa taitaa riittää koko tämän elämän matkalle. Ja taitaa sitä urakkaa jäädä vielä Jätkikselle ja Neiti3veellekin, joskin toivoisin, että he saisivat jo olla se sukupolvi, jonka hommana on maisemoida sammalet ja jäkälät paikoilleen.

Kommentit

  • Täti

    Satutti tuo kirjoituksesi.

  • Ari Niemeläinen

    Matti, sodan jälkeisiä traumoja ja niiden seurauksia, puretaan vielä pitkään. Pitkästä aikaa telkkua katsoessa tuli tippa silmään Äideistä parhain-elokuvaa katsoessa. Meidän perheeseen ja sukuun sota toi niin paljon surua ja heijastuksia jälkipolvillekin, että itsekin 50-luvulla syntyneenä tunnen todella iholla kaikki ne karmeudet ja luopumiset (sotalapset, adoptiot yms.) johon oli pakko mennä niissä olosuhteissa.

    • Matti Tampio

      Näin on varmasti lähes kaikissa suomalaisissa perheissä. Toisissa enemmän, toisissa vähemmän. Toisaalta ainakin itsellen on ollut vapauttavaakin omaa olemistaan pohtiessa hoksata, miten monet kipukohdat itsessä (ja läheisissäkin) ovat jäljitettävissä sotaan.

Jätä kommentti

*